Akateeminen dinka
Kaksimetrinen Kuel Jok , 40, kumartuu tottuneesti kamanoissa. Hänellä on työtila Helsingin yliopiston vanhimmissa rakennuksissa Unioninkadulla. Maaliskuussa hän väitteli tohtoriksi aiheenaan Sudan ja taistelu kansallisesta identiteetistä.
Eteläsudanilaisella Jokilla on jo ennestään tutkintoja yliopistoista Sudanista, Egyptistä ja Joensuusta.
– Eiköhän tämä opiskelu nyt riitä, kansainvälisen sosiologian tohtori hymyilee.
Suomeen, keskelle pimeää ja pakkasta, Jok saapui kiintiöpakolaisena yhdeksän vuotta sitten. Kotimaassaan hän on käynyt jo monta kertaa, sen jälkeen kun sisällissota Sudanissa vuonna 2005 päättyi.
– Suomesta on tullut minulle hyvä maa. Olen voinut opiskella ja työskennellä kehitysyhteistyökonsulttina. Mutta tänne jääminen ei olisi mielekästä. Etelä-Sudanissa harva on käynyt kouluja, siellä minusta on hyötyä.
– Olen konfliktinratkaisun asiantuntija. Opetan Juban yliopistossa ja olen perustamassa hallituksemme tueksi strategisen tutkimuksen instituuttia, hän kertoo.
Akateemisen identiteetin pohjalla Kuel Jokilla on vahva dinka-identiteetti. Dinkat ovat eteläisen Sudanin suurin etninen ryhmä, he ovat karjankasvattajia ja pituudestaan tunnettuja. Karjan lukua ei sovi kysyä kuten ei saamelaisiltakaan porojen määrää.
– Eläimiä teurastetaan vain rituaalisiin tarkoituksiin, ei ruuaksi, Jok kertoo.
Dinkat ovat valtaosin kristittyjä animisteja.
– Katolisen uskon rinnalla olemme säilyttäneet perinteiset rukouksemme ja rituaalimme, hän tarkentaa.
Jokin isä oli kunnioitettu dinkojen pappisjohtaja. Lapsuus kymmenlapsisessa perheessä oli onnellinen. Karja merkitsi vaurautta ja lapset laitettiin kouluun. Loma-aikoina he hoitivat härkiä.
Sisällissota Sudanissa juontuu siitä, että eteläisen Sudanin pohjoisrajalta löydettiin öljyä. Pian sen jälkeen valtaapitävä pohjoinen vaati öljyaluetta itselleen ja mustan etelän islamistamis- ja arabialaistamisohjelma alkoi. Dinkat, nuerit ja muut alkuperäiskansat nousivat kapinaan 1983. Pohjois-Sudan julisti heitä vastaan pyhän sodan 1994.
Jok joutui erilleen perheestään koko sodan ajaksi, ensin Egyptiin, sitten Suomeen
– Kun tapasin äitini neljännesvuosisadan jälkeen, tunnistin hänet heti, mutta sisaruksiani en tuntenut. Äiti oli koko sodan ajan kotikylässämme tai piilossa metsissä.
Nyt Etelä-Sudanin raja-alueella taistellaan taas. Öljynvienti pohjoisen kautta on katkaistu.
– Me rakennamme toista putkea. Eikä kansa ole koskaan öljyn varassa elänytkään, Kuel Jok sanoo.
Rohkaisen suomalaisia tutustumaan Etelä-Sudaniin. Mutta ihmettelen Kirkon Ulkomaanavun kampanjaa, jonka tunnuksena on omituinen kuva dinkanuoresta kivääri selässä, panosvyö lanteilla.
Asun vaimoni ja 11-vuotiaan poikani kanssa Puistolassa. Tänä vuonna vien ensimmäistä kertaa Suomeen tulomme jälkeen heidät kotimaahani ja osallistumme Etelä-Sudanin itsenäisyyden yksivuotisjuhlaan Jubassa heinäkuussa.
Katri Simonen
Jaa tämä artikkeli: