Aktivistitarina lupaa paljon

Aktivistitarina lupaa paljon

”Selviytymisvaisto kirkasti hänen mielensä. Hän näki yksityiskohdat, värit, muodot, liikeradat selvästi ja tarkasti; hän kuuli, kuinka uusi sarja kaasukranaatteja lensi asfaltille kuin täysiä Coca-Cola-purkkeja olisi viskottu kadulle ja hän kuuli aktivistien huudot.”

Mikko Viljasen kolmas romaani Ensimmäinen elämä alkaa lupaavasti. Henkilöt ja miljööt ovat vahvasti tätä päivää. Päähenkilö Sara Malm on 35-vuotias arkkitehti, joka suunnittelee keskustakirjastoa ja kouluampujan kestävää koulua. Hän asuu Arabianrannassa miehensä ja pikkupoikansa kanssa.

Kertomus liikkuu myös Ranskan Chalonissa ja Berliinissä sekä sukeltaa välillä 1990-luvulle ja 2000-luvulle. Mitä Saran nuoruudessa oikein tapahtui? Merkit menneestä tulevat vastaan yllättävissäkin paikoissa.

Sara kuului parikymppisenä radikaaliin aktivistiryhmään. Hän uskoi, että ekokatastrofin estämiseksi täytyy toimia vaikka lainvastaisesti. Aktivistiajan kuvaus onkin kirjan jäntevin osa. Ryhmän toimintaa peilataan myös 1990-luvun kettutyttöjen ja muiden eläinaktivistien iskuihin.

Nyt Sara uppoutuu työhönsä, pakenee rakoilevaa avioliittoaan ja kelaa menneitä.

Aktivismi jää kuitenkin kovin ulkokohtaiseksi. Sarassa ei ole minkäänlaista maailman parantamisen paloa. Omassa aikuisen elämässään hän on sivustakatsoja, joka ei saa edes soitettua lapselleen Chalonin työhuoneelta. ”Hän tunsi tässä äkkinäisessä yksinolossa, että voima joka synnytti tekoja, oli valunut hänessä tyhjiin. Oliko sitä koskaan ollutkaan(…)?”

Loppupuolella romaani lässähtää kokonaan ja muuttuu hajanaiseksi haahuiluksi. Kerronnan perusteeton sekavuus – kerronta vaihtuu yhtäkkiä minäkertojan ääneen, imperfektistä hypätään preesensiin – alkaa hermostuttaa.

Eira Serkkola
Mikko Viljanen: Ensimmäinen elämä. Teos 2014.

Jaa tämä artikkeli: