Satu Eronen kuvittaa blogissaan joka päivä yhden raamatunjakeen.
Älämölö vai vallankumous?
Blogit ravistelevat kirkkoa ja lukijoitaan.
Erään helsinkiläistaloyhtiön asukkaat ovat kummissaan, tai niin Satu Eronen ainakin kuvittelee.
– He varmaan ihmettelevät, kun roskis on täynnä irtileikattuja kirjaimia.
Kirjaimet ovat peräisin Erosen työpöydältä. Niiden muotoilusta hän aloittaa, kun on aika tarttua Pahan päivän varalle -kuvablogiin.
Blogi kuvittaa vuoden jokaisena päivänä yhden raamatunjakeen. Taidokkaat kirjaimet yhdistyvät yllättäviin kuvakollaaseihin.
– Olen varmaan yllytyshullu. Eräs ystäväni fiilisteli outoja raamatunkohtia ja mietti, josko minä tekisin niistä blogin.
Eronen tarttui ideaan ja sai projektille kannustusapurahan Kristilliseltä taidesäätiöltä.
Nyt hänellä on kuvablogin lisäksi perinteisempi blogi Seurakuntalainen.fi-sivustolla. Siihen hän kirjoittaa tiiviitä tekstejä. Viime adventtina avautui Pahan päivän varalle –blogista myös ruotsinkielinen versio Fullkorn.
Seurakuntalainen.fi-sivuston blogia Eronen tekee omalla nimellään, Pahan päivän varalle -kuvablogia taas nimellä Satu Helsinki.
Rujous on rehellistä
Oudot raamatunkohdat löytyvät usein Vanhasta testamentista.
– Uudesta testamentista ei oikein löydy mitään uutta. Vanha testamentti on runollisempi ja arvoituksellisempi.
Lukijat kaipaavat lohduttavia ja kivoja tekstejä, mutta juuri niitä Eronen yrittää vältellä.
– Ei elämä ole sellaista, että pitää näyttää vain valoisa puoli. Se näkyy Raamatussakin. Minusta rujous on hengellisesti rehellistä.
Eronen on blogiurallaan ehtinyt oppia, että kuvan lukeminen on vaativa laji.
– Kuva on hyökkäävämpi kuin teksti. Se tulee nopeasti lukijaa kohti.
– Joissakin kommenteissa minua on pidetty tyhmänä ja toivotettu hoitoon.
Silloin keskusteltiin nimimerkkien takaa. Nyt blogissa voi keskustella vain omalla nimellään. Sekin auttaa, että Erosella on selkeä nimi ja kuva blogin yhteydessä.
– Olen nuori nainen. Se pistää jarruja kommentointiin.
Sananvapaus kortilla
Tarkoitus ei ollut kirjoittaa kristillisistä aiheista ja vielä vähemmän vanhoillislestadiolaisuudesta. Johannes Alarannan Gostaja-blogin piti olla uskontovapaa vyöhyke.
Kunnes kesän 2009 suviseurat lähestyivät ja oma herätysliikkeen toiminta alkoi ärsyttää. Ihmisiä syrjäytettiin suviseuratehtävistä Alarannan mielestä väärin perustein.
– Ajattelin, että jos tämä on tällaista, eroan kaikista tehtävistäni.
Suviseuroja seurasivat muut aiheet.
– Yksi keskeisistä asioista liittyi vanhoillislestadiolaisen liikkeen oppiin ehdottomasta rippisalaisuudesta ja vaitiolovelvollisuudesta, joka koskee myös maallikoita. Liike opettaa, että jos maallikko kuulee ripissä rikoksesta, hän ei saa kertoa siitä poliisille. Siinä liike rikkoo Suomen lakia.
Alaranta sai yhteydenottoja saarnamiehiltä ja rivivanhoillislestadiolaisilta, jotka eivät uskaltaneet tulla julkisuuteen omalla nimellään.
– Toimin eräänlaisena ukkosenjohdattimena. Vanhoillislestadiolaisten johdon mielestä liikkeessä on sananvapaus. Ei se ihan siltä näytä.
Muutos muhii
Paikallisessa rauhanyhdistyksessä huolestuttiin. Ensin johto otti yhteyttä Alarantaan. Sitten kokoustettiin ja kokoustettiin. Lopulta vuonna 2011 pidettiin palaveri, jossa johtokunta erotti Alarannan puhujantehtävästä. Hän ei saa enää puhua vanhoillislestadiolaisissa seuroissa.
– Puhujantehtävästä erottaminen on epäluottamuslause. Se osoittaa, että erotettu on vääräoppinen. Erottaminen oli oire sulkeutuneisuudesta. Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä ei ole mielipiteenvapautta, Alaranta väittää.
Gostaja-blogia ei enää löydy verkosta. Alaranta poisti sen, koska keskustelut lähtivät hurjaan suuntaan: nimimerkin takaa esitettiin perättömiä syytöksiä. Alaranta jatkaa bloggaamista uutispalvelu Kotimaa24:ssa.
Blogin voi deletoida, mutta omaa taustaansa ei.
– Olen vanhoillislestadiolainen hautaan saakka.
Alarannan mielestä suljetuissa verkkoyhteisöissä ja blogeissa virinnyt keskustelu on antanut äänen kymmenille tuhansille vaiennetuille. Se on ollut kuin arabikevät Pohjolassa.
– Vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisällä muhii muutos. Nuoria ei voida enää orjuuttaa samalla tavalla kuin aikaisempia sukupolvia.
Rakentavammille urille
Hengellinen väkivalta on toisen ihmisen uskon kyseenalaistamista ja kadotustuomion julistamista, Emilia Karhu tiivistää.
Verkon hengellinen väkivalta tuli Karhulle tutuksi Kotimaa24:n blogi- ja uutiskeskustelujen moderointiprojektissa, joka toteutettiin viime syksynä. Sivustolla käytyä keskustelua haluttiin ohjata aiempaa rakentavammille urille.
– Moderaattoreilla on vastuu. Sivuston ylläpitäjä ei voi vain jättäytyä ajattelemaan, että nettikeskustelu on aina tällaista eikä sille voi mitään.
Journalistin koulutuksen saanut Karhu hahmotteli blogikeskustelujen pohjalta kolme käsitystä hengellisestä väkivallasta.
– Ensimmäistä edustimme minä ja muu toimitus. Sen mukaan kaikki hengellinen painostus on väärin eikä sitä pidä hyväksyä.
Toinen näkemys oli, että hengellinen väkivalta ja painostus ovat kristityn velvollisuus.
– Kaikissa tilanteissa pitää julistaa lakia, sillä muuten jätetään ihmiset kadotuksen armoille. Taustalla on huoli pelastuksesta.
Kolmannen näkemyksen mukaan hengellisen väkivallan torjuminen on itsessään hengellistä väkivaltaa ja sananvapauden rajoittamista.
Henkilökohtaisuuksiin meneminen keskustelussa voi muuttua julkiseksi herjaukseksi, Karhu muistuttaa. Viime kädessä Suomen lainsäädäntö kertoo, missä raja menee.
– Missään julkisessa tilassa ei voi huutaa, että kaikki naispapit pitäisi ampua. Samat pelisäännöt toimivat myös verkossa.
Pois pönötyksestä
Karhun mukaan seurakuntien ja herätysliikkeiden sisäisestä hengellisestä väkivallasta puhutaan, mutta verkkoväkivaltaa ei osata tunnistaa.
– Verkossa on paljon ihmisiä, joilla ei ole muuta seurakuntayhteyttä kuin tietty blogisivusto tai keskustelufoorumi. Siksi sillä, miten ihmisiä kohdellaan netissä, on valtava merkitys.
Kotimaa24:n ylläpitoprojekti raikasti keskusteluilmapiiriä.
– Yletön älämölö oli aiemmin ongelma, mutta nyt siitä on päästy. Ihmiset miettivät enemmän, mitä sanovat.
Karhun mielestä verkko on laajentanut sanan- ja uskonnonvapautta.
– Mikään pulju ei voi enää hallita keskusjohtoisesti sitä, mistä puhutaan. Se haastaa kirkon hyvällä tavalla pois pönötyksestä ja jähmeistä rakenteista.
Netti häivyttää rajaa kirkon työntekijöiden ja muiden seurakuntalaisten välillä.
– Roolit ja asemat merkitsevät entistä vähemmän. Arvostus pitää ansaita muulla kuin statuksella.
Karhu uskoo, että keskustelukulttuuri kehittyy koko ajan. Jokainen meistä voi vaikuttaa sen suuntaan.
– Nettikeskusteluja on ollut parikymmentä vuotta. Se on ihmiskunnan historiassa todella lyhyt aika.
Turvaa vailla
”Minun lisäkseni muutamat muutkin saavat ehkä loppuelämänsä miedon sarkastisesti kysellä, että mitähän minusta tulee isona”, Satu Eronen kirjoitti blogissaan viime lokakuussa. Sarkasmi ja ironia tuntuvat sävyttävän monia Erosen kirjoituksia.
– Elämä on itsessään ironista. Tiivistän siitä erilaisia havaintoja. Asiat ovat vinossa jo ennen kuin tartun niihin.
Eronen katselee blogissaan vinosti muun muassa kristillisiä sisäpiirejä. Hän ei kuulu niistä yhteenkään, vaikka onkin piipahtanut monissa.
– En ole kenenkään tunnetun kristillisen vaikuttajan tytär enkä ole käynyt joka vuosi samoilla kesäjuhlilla. Minulla ei siis myöskään ole taustan antamaa turvaa.
Kommenteissa kiitellään Erosen rohkeutta ja terävyyttä. Itse hän pitää bloggaamista pelottavana.
– Minun täytyy olla täysin auki, mutta ei ole mitään varmuutta siitä, ymmärtävätkö ihmiset minua oikein.
Eikö se ole turvatonta?
– Ei elämä ole turvallista. Bloggaaminen on myös addiktoivaa. Menen ihan humalaan kirjoittamisesta.
Erosella on julkinen ja yksityinen puoli. Julkinen ei pelkää: se tekee blogeja ja etsii yhteyttä ihmisiin. Samaan aikaan Erosen yksityinen puoli järkyttyy, kun hän saa sähköpostikommentteja teksteistään ja kuvistaan.
– Enhän minä ole se ihminen, jonka nimi ja kuva blogissa on.
Jaa tämä artikkeli: