Hannu Mäkelä on tavoittanut hyvin Kiven ihmisyyden.
Aleksis Kiven nahoissa
Hannu Mäkelä: Kivi. Tammi 2010.
Hannu Mäkelä on valinnut romaaninsa aiheeksi Suomen kansalliskirjailijan Aleksis Kiven elämän viimeisen vuorokauden. Kivi elää viimeisiä aikojaan Alpert-veljensä hoteissa ja makailee Franz Kafkan Muodonmuutos–novellin Gregor Samsan tavoin ihmisyytensä menettäneenä kummajaisena, pelkkänä ihmisten vaivana.
Mies on päällepäin houreinen ja alleen laskeva raakki, jota ei enää ihmiseksi lueta, mutta sisällä päin elämän keskeiset tapahtumat lipuvat ja lomittuvat selkeäksi elämänkaareksi. Alpertin torpassa ei ole merkitystä sillä, että välillä ylisillä, välillä rangaistukseksi tallissa makaava mies on suomenkielisen kirjallisuuden uudisraivaaja.
Kirja herättää lukijassa sääliä ja myötätuntoa. Mutta on siinä huumoriakin, vaikkapa silloin kun Aleksis saa yhä uudelleen huijattua Alpertilta viinapullon, jonka avulla hän pääsee hetkeksi ajan ja paikan yläpuolelle muistelemaan menneitä ja elättelemään ohuita toiveita asioiden paranemisesta.
Mäkelä on mennyt kuuluisan kirjailijan nahkoihin ennenkin, esimerkiksi Eino Leinoa kuvaavassa Mestari-romaanissa ja hän taitaa tekniikan. Hän on tutkinut tarkasti Kiven kieltä ja onnistuu välittämään tajunnanvirtakuvauksessaan jotain olennaista Kiven kielen soljuvuudesta, rytmistä ja tarkasta kuvausvoimasta.
Mielen sammioihin tihkuu muistoja ystävistä, joiden tuki ei riittänyt ihan loppuun asti, ihastuksista, uskollisesta Charlotta Lönnqvististä sekä ennen kaikkea erilaisuuden kokemuksista köyhänä taiteilijana. Päätoimiseksi kirjailijaksi heittäytyminen oli 1800-luvun puolivälissä köyhältä torpan pojalta valinta, jota seurasi vääjäämättä poikkeuselämä ja hautaan saakka jatkuva velkakierre. Lyödyn miehen musersi lopullisesti August Ahlqvistin ymmärtämätön Seitsemän veljestä -romaanin kritiikki.
Kiven ihmisyyden ja minuuden pohdinta on järkyttävää ja koskettavaa. Mikä parasta, Mäkelän kuvaus ei rakennu pelkästään henkiselle tajunnanvirralle, vaan hän kykenee kuvaamaan Kiven viimeisiä tunteja hyvin kouriintuntuvasti ja jopa inhorealistisesti. Kirjailija löytyy houreissaan viinapullonsa kanssa muun muassa sikolätistä, josta ahne elättäjä-veli kaivaa tämän hetkeksi tupaan lämpiämään, ettei kylällä päästä puhumaan huonosta kohtelusta.
Mäkelän tummanpuhuva teos nostaa esiin Aleksis Kiven pettymyksen yhteisön turvaan. Monilapsisen perheen poika kuvasi itse suurromaanissaan juuri veljeyttä ja absoluuttista yhteisöllisyyttä. Kivellä oli omat tukijoukkonsa, mutta valitettavasti niiden rohkeus ei ollut samalla tasolla kuin kirjailijan, joka ei tehnyt sen vähempää kuin loi uutta suomenkielistä kulttuuria.
Kivi kurkotti kuuseen ja kapsahti katajaan, koska ei ollut apurahajärjestelmiä eikä muita tukirakenteita. Suomen kansa eli työstä eikä kirjoittamisesta, eikä tuosta kohtalosta irtautuminen onnistunut pitemmän päälle Aleksis Kiveltäkään.
Jaa tämä artikkeli: