Alla haikean auringon
Dementiakodin sisääntuloaula tuoksuu käsidesiltä. Siinä ei kuulemma ole enää alkoholia Ville-papan takia. Sota on vammauttanut niin monet pysyvästi.
Minut ohjataan vanhan puutalon pirttiin, johon on tuotu parikymmentä muistinsa kanssa kamppailevaa vanhaa sielua. Nurkassa tyylikäs vanha rouva kiroilee itsekseen. Eturivissä Ville-pappa itkee ääneen. Hampaaton nainen ääntelee korvia kuumottavasti.
Aloitan hartaushetken laululla. Ystävä sä lapsien -virsi vaientaa yllättäen itkut, mölinät ja kiroilut. Useimpien hartaushetkeen osallistuvien huulilta voi lukea tuttuja sanoja: ”Onni täällä vaihtelee, Taivaan Isä suojelee.” Kun katselen sairauden riuduttamia ihmisiä, virsi saa uusia ulottuvuuksia.
Yritän puhua jotakin päivän teemasta. Aiheena on usko ja epäusko. Kerron, miten jokaisen kristitynkin elämään kuuluu epäuskon ja epätoivon kausia. Ja miten uskon vastakohta ei ole epäusko vaan näkeminen. Kukaan ei kuuntele.
Päätän vaihtaa tuttuun rukoukseen: Isä meidän, joka olet taivaassa. Taas väki rauhoittuu. Piirrän jokaisen otsaan kämmenselällä ristin ja pidän hetken kädestä. On aika lähteä.
Sisääntuloaulaan tulee perässäni pieni mummo. Hän kiittää hartaudesta ja sanoo: ”Onneksi meillä vanhoilla on vielä se tärkein tehtävä jäljellä.” ”No kerro”, vastaan. ”Minä ainakin rukoilen joka päivä kaikkien läheisteni ja ystävieni puolesta.”
Vedän palttoon niskaan ja lähden ulos katselemaan haikean auringon valoa.
Jaa tämä artikkeli: