Kuva: Hans Eiskonen
Ammattiauttaja tuntee rajansa
Psykoterapian ja kirkollisen sielunhoidon väliset raja-aidat kaatuvat.
Mies juo, ja vaimo pettää. Koulukiusattu lapsi alkaa itse kiusata ja laistaa läksynteossa. Rahat eivät riitä, ja elämästä tulee näköalatonta selviytymistaistelua. On vain tyhjyyttä, merkityksettömyyttä.
Erityistason perhe- ja psykoterapeutti Aku Kaura Forssan seurakunnan perheasiainneuvottelukeskuksesta kertoo, että monien terapiaan tulleiden asiakkaiden ongelmat ovat yllä kuvattua luokkaa, vaikeampiakin.
– Tyypillisiä syitä pariterapiaan hakeutumiselle ovat vuorovaikutusongelmat, erilaiset (elämänvaihe)kriisit, väkivalta ja uskottomuus.
Kumppanin huonovointisuus heijastuu Kauran mukaan usein koko parisuhteeseen.
– Myös lapsen syntymän yhteydessä jokin oma traumakokemus voi aktivoitua ja johtaa oireiluun.
Toisen maailmansodan jälkeen papisto ei halunnut sivuuttaa jäsentensä arkihuolia. Kirkko oli monissa auttamistavoissa yhteiskunnallinen uranuurtaja. Syntyi tärkeitä toimintamuotoja, kuten palveleva puhelin ja perheneuvonta. Nykyihmisen ongelmien kannalta perinteisen sielunhoidon välineet voivat kuitenkin olla riittämättömiä.
– Psykoterapeuttiseen hoitoon tullaan usein psykiatrisen diagnoosin perusteella. Psykoterapian tehtävä on ikään kuin salapoliisina etsiä diagnosoidun oireen syitä. On tärkeää, että psykoterapeutti ymmärtää, millaisesta häiriöstä on kyse, sanoo psykoterapeutti Kaisa Kivimäki.
Kivimäen mukaan on vaarallista, jos sielunhoitaja ylittää valtuutensa tilanteessa, jonka hoitamiseen hänellä ei ole asianmukaista pätevyyttä. Tavallisesti Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston Valviran suojaamaa psykoterapeutti-ammattinimikettä pidetään takeena siitä, että auttaja ei ole ”villi terapeutti”.
– Jos esimerkiksi kristilliseksi mielletyssä sielunhoitoterapiassa rukoillaan potilaan puolesta, saattaa syntyä illuusio, että ilman rukousta hoito on turvatonta. Siinä annetaan ymmärtää, että rukouksella pyhitetään ja varmistetaan hoidon laatu.
Juopa sielunhoidon ja psykoterapian välillä on historiassa ollut huomattava.
– Perinteisesti psykoanalyysissä hengellisyyttä tai uskonnollisuutta on pidetty miehenhäiriönä tai neuroosina, josta on pitänyt parantaa, sanoo Aku Kaura.
Nykyään uskonto on sairaus etupäässä eräiden uusateististen pamflettikirjailijoiden mielestä.
– Mielenkiintoista onkin, kuinka moni psykoterapeutti eksistentiaalisia kysymyksiä kohdatessaan nostaa kätensä pystyyn ja toteaa, ettei hänellä ole pätevyyttä käsitellä senlaatuisia ongelmia, Kaura arvioi.
Hänen mukaansa nykyaikaisessa psykoterapiassa on saatu vahvaa näyttöä siitä, että spiritualiteetin ja hengellisen ohjauksen kysymysten ammattimainen käsittely on johtanut hyviin hoitotuloksiin. Psykoterapian ja sielunhoidon välisestä jyrkästä vastakkainasettelusta ollaan siis pääsemässä eroon.
– Neurotieteellisesti asennoituvan psykiatriankin piirissä on ollut viime aikoina halukkuutta muodostaa yhteyttä eksistentialistisen, elämäntarkoituksesta ja merkityksen antamisesta puhuvan psykoterapian kanssa, Kaura sanoo.
– Myös niin sanotussa kolmannen aallon kognitiivisessa terapiassa buddhalaisen zen-spiritualiteetin elementtejä on hyödynnetty ja integroitu länsimäisessä psykoterapiassa hyvin hoitotuloksin.
Erityisesti ryhmämuotoisissa terapiatilanteissa hyödynnetyt meditaatiomenetelmät ovat olleet erilaisista fobioista kärsivien kohdalla tehokkaita.
Kauran mukaan ihannetilanteessa psykoterapeutilla on valmiutta käsitellä uskonnollisia ja eksistentiaalisia kysymyksiä osana psykoterapeuttista prosessia asiakkaan hyödyksi. Samoin sielunhoitajalla olisi hyvä olla ymmärtämystä ihmisen psyykkisen elämän dynamiikasta sekä ihmissuhteiden, perheen ja suvun merkityksestä hyvinvoinnin rakentumisessa.
Yhteistyöhön sisältyy kuitenkin Kaisa Kivimäen esiin nostamia riskejä. Papeilta vaadittavassa teologian maisterin tutkinnossa sielunhoitokoulutus on papintyöhön nähden riittämätön. Papeilta ei myöskään vaadita omaa terapia- tai työnohjausprosessia samaan tapaan kuin psykoterapeuttien koulutuksessa.
Suomeksi sanottuna kirkolta puuttuu psykoterapeutti-nimikkeen kaltainen ”sertifikaatti”, joka takaa sielunhoitajan pätevyyden. Helsingin yliopiston sielunhoidon yliopistonlehtori Auli Vähäkangas tunnistaa tilanteen.
– Herättäisin kuitenkin kysymyksen, mikä on valtiollisen yliopiston rooli, ja mikä taas kuuluu kirkolle. Valtiollinen yliopisto voi antaa perusvalmiudet, mutta jatkokoulutus on kirkon tehtävä.
Lisäksi kirkollinen sielunhoito on pantava oikeisiin raameihin.
– Seurakunnallisessa sielunhoidossa keskeistä on se, että siinä on tilaa hengellisille elementeille. Juuri papin kanssa on mahdollisuus pohtia hengellisiä kysymyksiä esimerkiksi surun ja kuoleman yhteydessä. Useimmiten sielunhoidolliset kohtaamisethan tapahtuvat toimituskeskusteluissa, Vähäkangas sanoo.
Jaa tämä artikkeli: