Ankara peili
Lapsen kasvatuksessa ja erityisesti hänen uskonnollisessa kasvattamisessaan on kiusallisia hankaluuksia.
Vanhemmat voivat olla täynnä hyvää tahtoa, uskoa, tietoa ja yritystä, mutta perheen lapset reagoivat eri tavoin – jotkut jopa päinvastoin kuin oli tarkoitus. Saman perheen samoin kasvatetuista lapsista kasvaa yksilöitä.
Se, mikä on peräisin geeneistä ja mikä annetaan kasvatuksessa ja lapsen koko sosiaaliseen ympäristön kautta, tuottaa uuden ihmisen. Geenien merkitystä pidetään nykyisin hyvin suurena.
Saamme perintönä luonteenpiirteemme, reagointitapamme, kykymme katsoa asioita itsessämme ja ympärillämme sekä taitomme pohtia löytöjämme. Perintönä tulevat myös jotkut sairaudet ja vaurioituneiden solujen alttius kehittyä syöpäsoluiksi. Myöhemmästä elämästä riippuu, mihin suuntaan peritty kääntyy ja kehittyy.
Jos uskonto on vanhemmille tärkeä, he haluavat yleensä avata lapselleen sen arvoja ja elämänkäytäntöjä. Kokemus osoittaa, että liiallinen innokkuus ja tuputtaminen on pahasta. Mikä onkaan itsenäistyvälle nuorelle parempi ase kuin torjua juuri se, mikä vanhemmille on tärkeintä.
Vaikka lapselle ei anneta minkäänlaista uskontokasvatusta, hän ei silti säily koskemattomana omiin valintoihinsa saakka. Ihminen ei kasva tyhjiössä. Ehkä siksikin Lapsen oikeuksien julistuksessa on määritelty yhdeksi lapsen perusoikeudeksi oikeus saada sen uskontokunnan opetusta, johon hän isänsä tai/ja äitinsä kautta kuuluu.
Ehkä mielenkiintoisinta lapsen kasvatuksessa on kuitenkin kaikki se, mikä siirtyy häneen jo ennen kuin minkäänlaista kasvatusta edes aloitetaan.
Ensimmäiset viikot, kuukaudet ja koko ensimmäinen vuosi ovat äärimmäisen tärkeitä. Tapa, jolla lasta katsotaan ja kosketetaan, kertoo hänelle ruumiin kautta, onko hän tervetullut tähän maailmaan.
Lapsen perusturvallisuus ja minäkuva saavat lujan perustuksensa uskomattoman varhain. Esimerkiksi äidin masennus vaikuttaa tapaan, jolla hän pientä lastaan katsoo ja koskettaa. Jos korvaavia kokemuksia ei tule, lapsen alttius myöhempiin mielenterveysongelmiin kasvaa.
Ehkä paras kasvatustulos syntyykin, jos kasvattaja syventyy eniten omaan jumalakuvaansa ja tapaansa olla ihminen.
Marja Kuparinen
marja.kuparinen@kotimaa.fi
Jaa tämä artikkeli: