Turha toivo? Jos juuttuu katkeruuteen ja loukkauksesta tekemäänsä tulkintaan, tekee itselleen hallaa. Pahin vaihtoehto on kapseloida tapahtuma mieleensä ja kieltäytyä käsittelemästä sitä.
Annatko anteeksi?
Anteeksianto toimii kuin taika: se auttaa ihmistä eroon vaikeista tunteista. Kannattaako kuitenkaan kaikkea antaa anteeksi? Entä jos ei pysty?
Teksti Outi Reinola
Kuva Hans Eiskonen
Elämässä näin käy monelle muullekin kuin Railille , 56. Rakkain ihminen pettää, ystävä rikkoo lupauksensa, liikekumppani väärentää valtakirjat. Joku käyttää lapsen luottamusta tai nuoren hätää hyväksi ja tuhoaa ihmisen koko tulevaisuuden.
Pitäisikö silloin vain kääntää toinenkin poski? Antaa kaikki anteeksi? Onko anteeksianto aina edes tarpeen?
On, anteeksianto on aina tarpeen, sillä viha on voimakas kuormitustekijä. Kun ihminen on vihainen, hänen verenpaineensa nousee, lihakset jännittyvät ja keho on täynnä adrenaliinia. Tässä tilassa ihminen on altis sairastumaan, summaa psykoterapeutti Tuulikki Saaristo kirjassaan Taikasanat .
Hänen mielestään ihminen, joka ei anna anteeksi, juuttuu menneeseen ja tuhoaa itseltään mahdollisuudet luoda hyvää tulevaisuutta.
Anteeksianto on yksi parhaista keinoista suuntautua kohti onnellisuutta, koska se opettaa etäisyyttä omiin tunnekoukkuihin.
Moni pitää anteeksiantoa mahdottomana, koska kuvittelee, että siihen pitäisi kyetä kerralla. Psykologisesti ihmisen on vaikeaa antaa anteeksi tuskallisia kokemuksia, jos ei niitä ole ensin työstänyt.
Varsinkin voimakkaan trauman, kuten petetyksi tulon jälkeen, mieleen on ensin hahmotettava käsitys siitä, mitä omassa elämässä on oikeasti tapahtunut.
Kriisiterapia jakaa nämä trauman jälkeiset ajanjaksot kolmeen vaiheeseen: sokkivaiheeseen, jolloin ihmiselle tapahtunut saatetaan kieltää, reaktiovaiheeseen, jolloin tilanne aletaan ymmärtää ja työstämisvaiheeseen, jolloin tapahtunutta pohditaan jatkuvasti läpi.
Kullekin jaksolle on ensin annettava oma aikansa, jotta tie kohti anteeksiantoa ja uutta tulevaisuutta voisi löytyä. Näin kävi myös Railille:
”Aluksi en uskonut koko asiaa millään todeksi. Sitten toivoin, että mies tulee järkiinsä ja palaa kotiin. Ajattelin, että näin ei voi käydä meille, mehän olemme eläneet hyvää rakkaus- ja perhe-elämää. Eihän toinen voi vain viedä minulta kaikkea! Minulla oli valtava tarve puhua asiasta ja saada selville kaikki yksityiskohdat. Onneksi ystäväni jaksoivat kuunnella. Kävin ammattiauttajallakin. Siellä ymmärsin, että olin menettänyt muutakin kuin mieheni. Olin menettänyt koko itsetuntoni naisena.”
Pahin vaihtoehto on kapseloida tapahtuma mieleensä ja kieltäytyä käsittelemästä asiaa.
Voimakkaita tunteita ei tarvitse pelätä. Tärkeintä on osata tunnistaa, mihin toimintaan ne minua haastavat, Tuulikki Saaristo kirjoittaa.
Kostaminen ei auta koskaan, koska se ei muuta tapahtunutta miksikään. Vääryyshän on jo tapahtunut. Koska menneisyyttä ei voi muuttaa, kannattaa keskittyä tulevaisuuteen.
Toisinaan juuri tulevaisuus tai sen ajattelu nostaa vaikeat asiat esiin. Monilla tuoreillakin loukkauksilla on juurensa kaukana.
Elämässä kulkee sisäisen sovituksen rytmi. Se työntää meidät kohtaamaan ristiriidat uudelleen tietyissä kehitysvaiheissa. Elämän murroskohdat, kuten lapsen syntymä tai vanhempien kuolema, nostavat vanhat tapahtumat esiin, Saaristo ennustaa.
Viimeistään tällöin ihminen joutuu huomaamaan, että usein ongelmana ei ole itse tapahtuma vaan siitä tehty tulkinta. Ja vielä suurempi ongelma saattavat olla omat tunteet ja niiden paisuttelu.
Ongelmamme ei ole viha vaan se, että emme selvitä vihaamme. Selvittämätön viha muuttuu kaunaksi. Ja kun kauna syöpyy sydämeen, siitä tulee katkeruutta, summaavat Paula ja John Sandford sekä Lee Bowman kirjassaan Valitse anteeksianto .
Moni pelkää, että antamalla pahan teon anteeksi ihminen ikään kuin hyväksyy menneen vääryyden eli ”painaa sen villaisella”. Tuulikki Saaristo on kirjassaan eri mieltä. Hänen mukaansa anteeksiantaminen on eri asia kuin unohtaminen. Se ei myöskään tarkoita samaa kuin englanninkieliset termit eli ”condoning” tai ”excusing” eli väärän teon salliminen.
”Vaikka voimme pyrkiä ymmärtämään, mitkä seikat väärintekijän varhaisen elämän olosuhteissa johtivat tekoon, se ei silti tarkoita, että annamme luvan pahoille teoille. Vaikka tekijällä olisi teoilleen puolustelu, se ei tee tekoa oikeaksi”, kirjoittaa Saaristo.
Kaikki asiantuntijat korostavat, että anteeksianto ei tarkoita rangaistavan teon tuomitsematta jättämistä. Jos kyseessä on rikos, se on mahdollisuuksien mukaan ratkaistava oikeudessa. Anteeksiannolla ei ole mitään tekemistä vääryyden sallimisen tai jatkumisen kanssa.
Sen sijaan anteeksiannolla on paljon tekemistä itsetuntemuksen kanssa. Parhaimmillaan ihminen armahtaa itsensä ja päästää itsensä eroon tuhoisista tunteista.
Se, joka ei anna anteeksi, tuomitsee itsensä ikuisesti roikkumaan kokemiinsa vääryyksiin. Näin hän varmistaa, ettei hänen elämäänsä mahdu myönteisiä ja positiivisia tunteita.
Kun kyseessä on hyvin henkilökohtainen loukkaus, epäoikeudenmukainen teko tai syvälle varhaisiin kokemuksiin liittyvä tapahtuma, ihminen voi joutua anteeksiannon kriisiin. Silloin hän ei edes halua antaa anteeksi.
Silloin usein jumiutuu syyttelemiseen eikä pääse itse uuteen vaiheeseen. Toisen teko hallitsee täysin omaa elämää, Saaristo muistuttaa.
Mitä voi tehdä silloin, kun tuntee sydämessään, ettei pysty millään keinoin antamaan anteeksi? Onko anteeksiantaminen tosiaan valinta?
Tarkasteleepa asiaa psykologiselta tai hengelliseltä kannalta, vastaus näyttää olevan sama: on siltikin avattava suu ja sydän ja tuotava asia esiin.
Anteeksiannon on alettava siitä valinnasta, että olemme halukkaita arvioimaan oman ja toisen osapuolen vastuuta. Se on halukkuutta luopua kaunan ja kielteisyyden tunteista.
Ihminen joutuu silloin kohtamaan kaksi uutta asiaa. Hän oppii ottamaan etäisyyttä tunteisiinsa ja toimimaan niistä huolimatta.
Tuulikki Saaristo neuvoo alkuharjoitukseksi sanomaan illalla hiljaa mielessään näin: ”Minä, xx, annan sinulle yy anteeksi sen, mitä teit.”
Siinä ei vielä tarvita täyttä valmiutta anteeksiantoon. Sanat voi sanoa mielessään, oli olo millainen tahansa ja luottaa siihen, että ne alkavat unen aikana tehdä työtä piilossa olevien tunteiden kanssa.
Samalla ihminen joutuu myös sietämään omaa vastustustaan ja vihamielisiä tunteitaan. Kyseessä onkin tunteiden siedätyshoito.
Saariston mukaan anteeksiannon harjoittelu säännöstelee kielteisiä tunteita pienissä erissä, jolloin niistä tulee helpommin siedettäviä. Sekin on jo pieni voitto, kun pahan olon hetket lyhenevät.
Apuna voi käyttää myös kirkon palveluja. Voi pyytää pappia rukoilemaan kanssaan anteeksiantamisen kyvyn puolesta tai viedä kirkkoon esirukouspyynnön, johon kirjoittaa ja pyytää apua anteeksiantoon.
Jos haluaa haastaa itseään kunnolla, voi mennä vieläkin pidemmälle ja tehdä jotain, joka siunaa loukannutta henkilöä. Vihamiehen puolesta rukoilu lienee jokaiselle vaikeinta.
Jotta anteeksianto voisi todella vapauttaa meidät, sen on siirryttävä tunteiden tasolta toiminnan tasolle.
”En minä omista vihan tunteistani ole päässyt kokonaan eroon. Se hiukan helpotti, kun ymmärsin, ettei ex-mieheni pysty kunnolla sitoutumaan. Olen hänen puolestaan ihan tietoisesti koettanut rukoilla, vaikka se kirveleekin. Koetan myös muistaa, että elämä on pitkä. Ehkä asiat vielä asettuvat toiseen valoon”, kertoo Raili.
Kenties tärkein osa anteeksiantamisessa, jota jokaisen kannattaisi kokeilla, olisi itsensä armahtaminen ja itselleen anteeksi antaminen. Sen voi aloittaa suuntaamalla itseensä mahdollisimman myötätuntoisen ja lempeän katseen.
Harjoittelua jatketaan sanomalla iltaisin kolme tai neljä kertaa: ”Minä annan itselleni anteeksi.” Alkavassa prosessissa ei ole olennaista se, tunteeko ihminen, että hänellä olisi jotain anteeksi annettavaa itselleen tai muille. Oleellista on tiedostaa oma turha tunnekamppailunsa ja saada siihen käytetyt voimavarat parempaan käyttöön.
Anteeksiantoharjoittelu vaikuttaa Tuulikki Saariston mukaan useimmilla hyvin nopeasti. Se rentouttaa mielen ja kehon, jolloin uni tulee paremmin. Kun aloittaa siitä, että opettelee suhtautumaan itseensä myönteisesti ja antaa oman vajavuutensa anteeksi, on helpompi opetella antamaan muillekin anteeksi.
Lähteet:
Tuulikki Saaristo: Taikasanat –
eli miksi antaisin anteeksi. Dialogia 2005.
Salli Saari: Kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Kriisit ja niistä selviytyminen. Otava 2008.
Paula Sandford ja John & Lee Bowman,
Valitse anteeksianto. Prograzia 2001.
Jaa tämä artikkeli: