null Anteeksi!

Värikäs menneisyys. Kirkossa on sen pitkän historian aikana tehty paljon sellaista, joka on vaatinut anteeksipyytämistä. Julkiset anteeksipyynnöt ovat kuitenkin yleistyneet eri kirkoissa vasta 1990-luvun loppupuolelta lähtien.

Värikäs menneisyys. Kirkossa on sen pitkän historian aikana tehty paljon sellaista, joka on vaatinut anteeksipyytämistä. Julkiset anteeksipyynnöt ovat kuitenkin yleistyneet eri kirkoissa vasta 1990-luvun loppupuolelta lähtien.

Anteeksi!

Anteeksi pyytäminen menneisyydessä tehdyistä virheistä ei ole aina helppoa, ei edes kirkoille ja uskonnollisille yhteisöille.

Kirkkojen luulisi olevan siihen paremmin varustautuneita ja valmiimpia anteeksi pyytämiseen kuin vaikkapa puolueiden tai yhtiöiden. Usein kuitenkin on niin, että kun toiset yhteisön jäsenet pitävät anteeksi pyytämistä luovuttamattomana kristillisenä hyveenä, toiset näkevät sen luovuttamisena ulkoisten vihollisten edessä. Kaikenlainen politiikka ja laskelmointi astuvat helposti kuvaan, kun aletaan puhua julkisista anteeksipyynnöistä.

Julkiset anteeksipyynnöt ovat yleistyneet kirkkojen piirissä vasta 1990-luvun loppupuolelta lähtien. Aiempia tapauksiakin toki on. Stuttgartin synnintunnustuksessa lokakuussa 1945 Saksan protestanttiset kirkot tunnustivat olevansa syyllisiä siihen, etteivät ne olleet toimineet rohkeammin vastustaakseen natseja.

Myös Kirkkojen maailmanneuvoston perustamiseen 1948 liittyi mukana olleiden kirkkojen yhteinen ja julkinen synnintunnustus erossa olemisen synneistä.

Uuteen vaiheeseen julkisten kirkollisten anteeksipyyntöjen esittämisessä astuttiin paavi Johannes Paavali II:n kaudella. Paljon paimenmatkoja tehnyt paavi otti usein puheeksi myös kohteena olevien maiden ja kansojen – usein erityisesti vähemmistöjen – historian ja kirkon roolin siinä.

Matkojen aikana paavi puhui kriittisesti muun muassa kirkon intiaaneja ja mustia kohtaan tekemistä vääryyksistä, ennakkoluuloista muslimeja ja juutalaisia kohtaan, inkvisitiosta ja ristiretkistä sekä kirkon osuudesta uskonsodissa ja mafiassa.

Suurin osa Johannes Paavali II:n synnintunnustuksista liittyi kuitenkin ekumeniaan. Hän pahoitteli erityisesti idän ja lännen kirkkojen eroa. Hän arvioi uudella ja positiivisemmalla tavalla sellaisia protestanttisia reformaattoreita kuin Jan Husia, Martti Lutheria, Jean Calvinia ja Ulrich Zwingliä.

Paavi pyrki löytämään heidän teologiastaan näkökulmia, joihin katolinen kirkkokin saattoi yhtyä tai joita se ainakin saattoi ymmärtää. Hän vieraili ensimmäisenä paavina Rooman luterilaisessa kirkossa (1983) ja Rooman synagogassa (1986).

Puolalaisen paavin ensimmäiset tällaiset synnintunnustukset tai uudelleenarvioinnit olivat luonteeltaan pääosin matkoihin liittyviä, eräällä tavalla melko satunnaisia ja tilannekohtaisia pahoitteluja tai katumuksen osoituksia. Harvemmin ne olivat suorasanaisia anteeksipyyntöjä.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä paavi Johannes Paavali II sai kuitenkin idean kokonaisesta ohjelmasta kirkon ”historiallisen muistin” puhdistamiseksi menneisyyden synneistä, jotta se voisi astua uudelle vuosituhannelle uudistuneena ja katumuksen tehneenä.

Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli, että kirkko tunnustaisi vuoteen 2000 mennessä vastuunsa kaikista vääryyksistä, joihin se oli ollut historiansa aikana osallisena.

Ajatus siitä, että katolinen kirkko sinänsä voisi tunnustaa erehtyneensä ja olevansa syntinen, herätti kuitenkin paljon vastustusta kirkon sisällä.

Kriitikot pelkäsivät, että senkaltaisella myönnytyksellä annettaisiin aseet suoraan kirkon vihollisten käsiin ja aiheutettaisiin hämmennystä tavallisten kristittyjen mielissä.

Itäeurooppalaiset piispat pelkäsivät, että kirkon julkinen itsetutkistelu ja menneisyyden syntien käsittely voisi heidän kotimaissaan antaa herätteitä juuri ohitetulta kommunistiselta ajalta peräisin olevalle katolisen kirkon vastaiselle propagandalle, joka mielellään oli käyttänyt esimerkiksi inkvisitiota todisteena kirkon rikollisesta luonteesta.

Kirkon konservatiivinen laita varsinkin pelkäsi, että kirkon jäsenet alkaisivat epäillä myös nykyopetuksen oikeellisuutta, jos kerran menneisyydessä oli tehty niin paljon virheitä. Kompromissina sovittiin, että julkisuudessa tunnustettaisiin yksilökeskeisemmin vain ”kirkon poikien ja tyttärien” tekemät vääryydet.

Paavin anteeksipyynnöt jatkuivat 1990-luvun loppupuolella ja liittyivät muun muassa Galileo Galilein kohteluun, inkvisition väkivaltaan ja juutalaisten vainoihin. Kahta viimeksi mainittua teemaa käsiteltiin myös isoissa kongresseissa, ja vuonna 1998 inkvisition arkistot avattiin tutkijoille.

Toisen maailmansodan loppumisen 50-vuotismuisto vuonna 1995 innoitti myös paikalliskirkkoja esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa esittämään anteeksipyyntöjä kirkon osuudesta juutalaisvastaisuuden historiassa.

Paavin anteeksipyyntöohjelma huipentui Anteeksipyynnön päivään maaliskuussa 2000. Silloin Pietarinkirkossa pidetyssä messussa paavi ja hänen avustajansa tunnustivat kristittyjen historian aikana tekemät virheet ja sitoutuivat välttämään niitä tulevaisuudessa.

Suomessa kuultiin vuosituhannen vaihteen edellä julkisuudessa suurta huomiota saanut anteeksipyyntö, kun Hämeenlinnassa järjestetyssä Nuorten Kesä 99 -tapahtumassa Suomen Evankelisluterilaisen Kansanlähetyksen pääsihteeri Timo Rämä pyysi anteeksi Kansanlähetyksen piirissä vuosikymmenien aikana tapahtunutta hengellistä väkivaltaa.

Anteeksipyyntö tapahtui Anna-Mari Kaskisen kirjoittaman Hämeen keskiaikaista kristillistämistä kuvaavan näytelmän lopussa. Anteeksipyyntö oli osa suunniteltua Sovinnon rukousta, jossa eri rukoilijat pyysivät anteeksi eri tahojen puolesta.

Kotimaan toimittaja Heikki Tervonen halusi korjata Rämän sananvalintaa sikäli, että hänen mielestään oli parempi puhua uskonnollisesta väkivallasta. Todelliseen hengellisyyteen ei hänen mielestään väkivalta voinut kuulua. Rämä yhtyi tähän käsitykseen.

Vaikka Rämä tarkoitti anteeksipyyntönsä koskemaan niin Kansanlähetyksen menneisyyttä kuin nykyisyyttä, asiaa koskeneessa lehdistötilaisuudessa puhe kääntyi ennen muuta liikkeen alkuaikoihin 1960-luvulla.

Tämä kertonee siitä, että vuosikymmenten takaiset haavat eivät aina helpolla unohdu. Kansanlähetyksen alkuvaiheisiin epäilemättä liittyi helposti yli-innokasta evankeliointia ja kiihkeän lopunajallisen julistuksen aiheuttamaa ahdistusta.

Timo Rämä totesi haastatteluissa, että kristillisissä liikkeissä on aina lähellä sortuminen uskonnolliseen väkivaltaan, ja varsinkin Raamatun käyttämiseen lyömäaseena. Itse hän oli huomannut uskonnollista väkivaltaa myös karismaattisissa piireissä ja virkakysymyksestä puhuttaessa – puolin ja toisin.

Rämä ei uskonut, että anteeksipyyntö vähentäisi Kansanlähetyksen uskottavuutta, pikemminkin virheiden tunnustaminen ja niiden korjaaminen lisäisi sitä.

Ennen tapahtumaa Kansanlähetyksen piirissä oli pohdittu sitä, kuka ja millä perusteella voi pyytää anteeksi yhteisön puolesta. Rämä tunsi, että hän saattoi tehdä sen järjestön johtajana ja alusta saakka mukana olleena. Hän oli korostanut omalle väelleen kuitenkin, että hän tekisi sen vain omasta näkökulmastaan syyllistämättä ketään muita.

Sen lisäksi Rämä ei anteeksipyynnöllään halunnut pyytää anteeksi koko Kansanlähetyksen olemassaoloa ja toimintaa, vaan se koski ”virheitä, joita kiistatta olimme tehneet”.

Kansanlähetyksessä ajatus pyytää anteeksi nousi spontaanisti liikkeen johdosta. Mutta Suomessa on toinen herätysliike, jonka johtoa eivät ole toistaiseksi heilauttaneet kovatkaan vaatimukset julkisesta anteeksipyynnöstä. Kyse on vanhoillislestadiolaisuudesta ja sen piirissä 1970-luvulla pidetyistä niin sanotuista hoitokokouksista.

Muutama kuukausi sitten vanhoillislestadiolaisen liikkeen johto pahoitteli hoitokokousten yhteydessä ”esiintyneitä oppiharhoja ja väärinkäytöksiä”.

Huomiota kannattaa kiinnittää sanavalintaan: kyseessä oli pahoittelu, ei anteeksipyyntö. Ja kenen puolesta pahoiteltiin? Ei sentään koko liikkeen tai edes liikkeen johdon vaan yksittäisten kristittyjen puolesta. ”Kun yksittäiset kristityt erehtyvät, vika ei ole seurakunnan”, Päivämies-lehdessä sanottiin.

Joillekin tämä varmaan riitti, ja toisten mielestä se oli ehkä jo liian pitkälle menevä myönnytys. Mitään yhteyttä ei haluttu tunnustaa tapahtuneiden väärinkäytösten ja liikkeen johtomiesten aktiivisuuden välillä. Näin siitäkin huolimatta, että keskusyhdistyksen edustajia oli läsnä monissa kokouksissa. Niistä myös ilmoitettiin Päivämiehessä usein etukäteen.

Tapahtumien perusteellinen selvittäminen olisi tärkeää.
Tarvitaanko siihen kokonainen totuuskomissio, kuten yliopistonlehtori Aini Linjakumpu vastikään esitti? Vai riittäisikö yksi selvitysmies tai -nainen? Selvitettävää joka tapauksessa riittää.

Teksti Mikko Ketola
Kuva Timo Saarinen

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.