Kuva: Esko Jämsä
Antti Tanttu jättää tulkinnan katsojalle
Näyttelyn taulut ovat melko suuria ja niissä on selkeästi erottuvia kuva-aiheita, joiden taustana on usein eleetön väritila. Erotan melkein kaikista kuvista ihmishahmon tai kaksikin. Aina en tiedä, mitä ajatella: osa henkilöistä on rujoja ja epätäydellisiä, oudoissa asennoissa ja kuvakulmissa. Joku leijuu, joku kantaa taakkaa, joku lohduttaa toista. Kuvissa on paljon unenomaista ja kriittisestikin ihmisen olemista tarkastelevaa.
– Toivon, että katsojan huomio keskittyy itse figuuriin, koska se on elementti, joka ilmaisee eniten. Jo varhaisissa töissäni ulkopuolisuuden, osattomuuden ja yksinäisyyden teemat olivat aika keskeisiä. Mutta on näissä myös myötäelämistä, huolenpitoa ja yhteisyyttä, taiteilija Antti Tanttu sanoo töistään.
Teokset vaativat runsaasti aikaa ja fyysistä työtä. Ensin Tanttu kaivertaa kuvan puulaatalle. Sitten hän sivelee laatalle väriä ja painaa siitä vedoksen ohuelle paperille. Vedoksen hän liimaa maalatun mdf-levyn pintaan, johon sivelee ohuen vernissakerroksen suojaksi.
– Prosessit ovat pitkiä, ja minulla menee luvattoman paljon aikaa pelkästään laatan leikkaamiseen. Siinä kun työstän teosta, ajatukseni työstävät jo seuraavaa. Kun saan yhden valmiiksi, haluan heti aloittaa uuden.
Kuvataiteilijan työssä on paljon vaiheita, joissa hän on yksin.
– Totta kai jokainen tuntee yksinäisyyttä, mutta työhuoneella se on vapaaehtoista ja nautin siitä suunnattomasti. Kuvien tekeminen vaatii oman aikansa. On lähtökohtia, aihioita, kärsimätöntäkin odottelua, jos idea ei heti löydy. Luonnostelen paljon, haen oikeaa muotoa. Sitten kun lopputulos vastaa niitä tunteita, joita tavoittelin, voin lähteä työstämään kuvaa isompaan muotoon, Antti Tanttu kuvailee.
– Kuvani tulevat aika pitkälti alitajunnasta. Jos mielessäni on visio, se vain täytyy toteuttaa.
Lohdutus, Viesti, Yksinäisen miehen juhlat... Kuvien nimet antavat katsojalle hienovaraisia vihjeitä, mihin suuntaan lähteä.
– Nimet ovat antamiani, mutta katsoja voi mielessään nimetä ne uusiksi. En pidätä oikeutta ainoaan ja oikeaan tulkintaan, kun nähdä voi niin monella tavalla. Kaikkeahan me vertaamme aiemmin nähtyyn. Se on ihmiselle luontaista.
– Jos teos herättää kysymyksiä ja tunteita, voimakkaitakin, se on tehnyt tehtävänsä. Aina ei taiteen herättämiin kysymyksiin edes tarvita vastauksia.
Kuvataideakatemian taidegrafiikan professorina aiemmin työskennellyt Antti Tanttu tekee yhä satunnaisesti opetustyötä. Uusimpaan näyttelyynsä hän valmistautui kolmisen vuotta.
Taiteilijalle yksityisnäyttelyn pitäminen on aina myös taloudellinen riski.
– Me taiteilijat tuotamme koko ajan sisältöjä. Siksi mielestäni ajatus siitä, että apurahaa nauttiva taiteilija olisi yhteiskunnan elätti, on vähintäänkin kummallinen. Apurahat ovat elintärkeitä, sillä taiteen myyntituloilla ei monikaan elä.
Ihmiset ovat arkoja antamaan palautetta taiteilijoille. Kuitenkin vaikka pieni viesti näyttelyn vieraskirjassa voi olla tekijälle arvokas. Kommunikaation ja sen puutteen pohtiminen näkyy myös Tantun teoksissa. Tanttu kiteyttää ajatuksen visuaalisten ärsykkeiden runsaudesta:
– Telkkaria katsotaan – taidetta nähdään.
Satu Itkonen
Antti Tantun näyttely Ihmisen ääni 22.12. saakka Galleria Heinossa, Uudenmaankatu 16–20. Avoinna ti–pe 11–17, la–su 12–16. Lisätiedot: www.galleriaheino.fi
Jaa tämä artikkeli: