Apu lähti liikkeelle Matinkylästä
Puhuvat papukaijat. Anni Hailaa ilahduttavat papukaijat, joiden kanssa voi ilakoida. ”Ihmisestä itsestään on kiinni, miten elämään suhtautuu.”

Puhuvat papukaijat. Anni Hailaa ilahduttavat papukaijat, joiden kanssa voi ilakoida. ”Ihmisestä itsestään on kiinni, miten elämään suhtautuu.”

Apu lähti liikkeelle Matinkylästä

Anni Haila on espoolaisen Lähimmäisapu-yhdistyksen perustaja. Saattohoidon puolesta puhunut Haila liputtaa nykyään erityisesti kotisairaalatoimintaa.

Ovikello soi. Pienen tovin päästä ovelle ilmestyy rollaattorinsa takaa hymyilevä Anni Haila. 85-vuotiaan Hailan askel on lyhentynyt viime vuosina, mutta palo vapaaehtoistyön puolesta puhumiseen leiskuaa täydellä liekillä.

Rehevä huumorinkukkakin on yhä voimissaan; hän johdattaa haastattelijansa olohuoneeseen papukaijarivin luo. Papukaijat ovat tuomisia tyttären ulkomaanmatkoilta, ja niillä on ihan oma tehtävänsä.

”Kuuntele! Nämä puhuvat ja laulavat, jopa virsiä täällä kanssani. Meillä on täällä hirveän hauskaa, en minä mistään yksinäisyydestä kärsi”, nauraa Haila.
Hän antaa näytteen, kuinka yksi papukaijoista toistaa mekaanikallaan hänen puheensa.
”Se on minun anoppini. Ja tuo tuossa on äitini, kaikki tärkeät. Ihmisestä itsestään on kiinni, miten elämään suhtautuu. Ei aina tarvita kalliita ratkaisujakaan – eläviä delfiinejä vanhainkotiin seuralaiseksi ja sen sellaista.”

Anni Haila syttyi ajattelemaan avarasti jo varhain. Hänen varhaislapsuudessaan lähimmäisten auttaminen oli luonnollinen osa arkipäivää ja sen ilmapiiriä. Sittemmin isän sairastuminen katkaisi lapsuus- ja nuoruusvuodet lastenkotijaksoilla.
Tämä oli käänteentekevää Hailan elämän kannalta. Kristillisessä tyttökodissa hän kertoo oppineensa ymmärtämään, kuinka tärkeää avun antaminen ja saaminen ovat. Haila alkoi toteuttaa lähimmäisen auttamisen kutsumusta opiskelemalla sairaanhoitajaksi ja työskentelemällä yksityisellä lääkäriasemalla liki kolmekymmentä vuotta.
Jo palkkatyössään Haila kohtasi monenlaista inhimillistä kärsimystä. Haave vapaaehtoistyöstä alkoi itää yhä voimakkaammin. Hän katseli 1970-luvulla Matinkylää ja näki ympärillään paljon vähävaraisia yksinhuoltajia ja muita avuntarvitsijoita monenlaisine ongelmineen.
”Ei ollut olemassa juuri minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Jotenkin tuntui, että tässä tarvitaan nyt toimia”, kuvailee Haila, joka jo tuolloin kolusi erilaisia auttamiseen liittyviä kursseja ja toimi naapureidensa tukihenkilönä.

Uusi lehti Anni Hailan elämässä kääntyi, kun hän jäi vuonna 1987 varhaiseläkkeelle. Jo viisi vuotta aiemmin oli alueelle perustettu uusi yhdistys, Lähimmäisapu ry. Tämä tapahtui yhteistyössä Olarin seurakunnan kanssa, jossa kerättiin uudelle hankkeelle kolehtia.
Nyt Hailalla liikeni aikaa yhdistyksen rahoituksen ratkomiseen ja toiminnan pyörittämiseen. Yhdistys puhkesi täyteen kukkaansa 1990-luvulla Espoon kaupungin ja Raha-automaattiyhdistyksen tuen turvaamana.
Lähimmäisavun puolivapaaehtoiset työntekijät, kotiäidit ja työttömät, kävivät antamassa pientä korvausta vastaan naapuriapua. Tämä täydensi kaupungin kotihoitoa. Nuorisoa koulutettiin auttamistyöhön, ja moni sai Lähimmäisavun kautta kaipaamansa kesätyöpaikan ja työkokemusta. Erilaisia kerhoja perustettiin kohtaamispaikoiksi niin sotaveteraaneille kuin perheenäideillekin. Perustettiin Sekava, seurakunnan, kaupungin ja vapaitten järjestöjen oma verkostoyhdistys, Lähimmäisapu näkyi toreilla tutuilla.

Kaikkein lähimpänä Anni Hailan sydäntä ovat aina olleet ikäihmiset ja sotaveteraanit.
Sotaveteraanien asiaa Lähimmäisapu auttoi muun muassa keräämällä rahaa, jonka turvin vaikeuksissa olleeseen nupurilaiseen sotaveteraanien Kuusikotiin saatiin palkattua lisätyöntekijä vuonna 1990.
”Että me onnistuimme silloin, ja Pohjolan pääjohtajaltakin saatiin 10 000 markkaa. Se oli ihmeellistä! Vielä jos saisimme autettua jotenkin Kaunialan sairaalaa, ja pelastettua edes sen lehden”, huokaisee Haila. Hänellä on käsissään Espoon sotaveteraani -lehden joulukuussa ilmestynyt viimeinen numero.
Hailan jäätyä eläkkeelle virisivät myös ajatukset saattohoidosta ja hoivakodin saamisesta Espooseen. Hyvin liikkeelle lähtenyt, hartaasti ja huolella suunniteltu hoitokotihanke kariutui lopulta muun muassa paikan puutteen vuoksi. Sen sijaan yhdistyksen Saattosiskot-toiminta oli käynnistynyt. Sen tiimoilta syntyi Helsingin yliopiston käynnistämän Hyvä kuolema kotona -projekti. Saattohoidosta järjestettiin luentoja työntekijöille, saattohoidossa oleville ja muille asiasta kiinnostuneille.
”Kun synnymme tänne, on meillä yleensä paljon ihmisiä ottamassa meitä vastaan. Eikö silloin, kun kuolemme, ole hyvä olla paljon saattajia rajalle?” kysyi Anni Haila jo tuolloin.

Anni Hailan arkea rytmittävät Lähimmäisavun työntekijöiden ja kotisairaanhoidon käynnit, omat menot seurakunnan kirjapiirissä sekä tyttären vierailut. Olohuoneen pöydällä voi silmä napata Eeva Kilven Kuolinsiivous- ja Minna Lindgrenin Kuolema ehtoolehdossa -kirjat.
”Minulle tuli jokin aika sitten ihan valtava kuolemanpelko, en tiedä miksi”, Haila kertoo.
Hän tarttui Eeva Kilven kirjaan, ja lukeminen helpotti. Helpotti niin paljon, että Haila soitti Kilvelle.
”Juttelimme aiheesta pitkään. Myös Lindgrenille soitin, ja hän on tulossa kylään.”
Hailan omat ajatukset saattohoitokodeista ovat tyystin muuttuneet. Nyt, tultuaan itse vanhaksi, hän ei ole enää ollenkaan saattohoitokotien asialla. Hänen mielestään kotisairaalatyyppistä toimintaa tulee lisätä.
”Tuntuisi ahdistavalta olla muiden elämänsä lopussa olevien ihmisten kanssa ja puhua vain sairauksista ja lähestyvästä kuolemasta. Haluan olla siellä, missä puhutaan elämästä ja katsotaan sitä päin.”

Jaa tämä artikkeli: