Sano bonjour, olen suomalainen! Amalin Suomeen muuttoa helpotti mies ja koti täällä. Byrokratian määrä yllätti, mutta perhetyö on auttanut eteenpäin.
Apua kannattaa hakea
Lapsiperheiden perhetyö auttaa nopeasti ja joustavasti vanhemmuuden ongelmissa.
Teksti Jouni Viitala
Kuva Sirpa Päivinen
Sosiaalityö ja lastensuojelu ovat usein esillä negatiivisessa valossa: kerrotaan pitkistä jonoista ja huostaanotoista. Puhumattakaan niistä tapauksista, joissa lastensuojelu ei toimi ajoissa.
Asialla on toinenkin puoli. Tässä jutussa kerrotaan perhetyöstä arkisten selviytymistarinoiden kautta.
Helsingin kaupungin lapsiperheiden perhetyön asiakkaille tehtiin viime vuonna kyselytutkimus. Vastaajista 95 prosenttia koki työskentelyn tukeneen perheen hyvinvointia, 92 prosenttia kertoi voimavarojen lisääntyneen ja 88 prosenttia ilmapiirin perheessä parantuneet. Kaikkiaan 93 prosenttia suosittelisi palvelua ystävilleen.
– Kyselyssä nousi esiin, että asiakkaat pitivät hyvänä palvelumme joustavuutta, nopeutta ja helppoa saatavuutta. Esimerkiksi perheterapiaan voi joutua jonottamaan kuukausia, mutta meille pääsee usein jo viikon sisällä, kertoo sosiaaliohjaaja Elina Alatalo.
Lapsiperheiden perhetyö on vapaaehtoisuuteen perustuvaa sosiaalityötä, jota tehdään ennen kuin ongelmat kärjistyvät vakaviksi. Siihen kuuluu muun muassa keskusteluapua, parisuhdeneuvontaa, uniohjausta, imetysohjausta ja maahanmuuttajatyötä.
– Pääasiassa tämä on keskustelua ja neuvontaa. Mennään paikalle ja mietitään yhdessä, millaista apua tarvitaan. Jos se on jotain, mitä emme voi tarjota, neuvomme eteenpäin, sosiaaliohjaaja Päivi Reijonen kuvailee työtään.
Uniohjaus on merkittävä ja tehokas työmuoto, sillä lapsen uniongelman ratkaisu helpottaa usein muutakin elämää.
– Kun takana on huonosti nukuttuja öitä, alkaa näkökulma kapeutua ja asiat kasvavat aikamoisiin mittasuhteisiin. Tilanne saadaan usein ratkeamaan hyvin yksinkertaisilla lapsen päivärytmiin ja ravitsemukseen liittyvillä toimilla, Alatalo kertoo.
Perhetyö ei ole leikkauspaineen alla, sillä lastensuojelutyössä panostetaan tällä hetkellä ongelmien ennaltaehkäisyyn. Se on Alatalon ja Reijosen mielestä viisasta.
– Jos perhetyötä ei olisi, yrittäisivät nämä ihmiset pärjäillä muutaman vuoden, mutta sitten tarvittaisiin isompaa ja kalliimpaa apua, kuten rankempia lastensuojelutoimia, Reijonen sanoo.
Sosiaaliohjaajat kannustavat vanhempia hakemaan rohkeasti apua ongelmiinsa, vaikka puhelimeen tarttuminen tuntuisi pelottavalta.
– Vahvaa vanhemmuutta on, että apua tarvitessaan sitä uskaltaa hakea, Reijonen sanoo.
|
Yksinhuoltaja Tanja uupui uhmaikäisen tyttärensä hoitamiseen toissa keväänä. Lapsen isä ei ollut kuvioissa, eikä lähellä ollut sukulaisia. Oli pärjättävä yksin.
– Huomasin, että vastaan tyttärelle aina ärtyneesti, kysyi hän mitä vaan. Tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun huusin hänelle, Tanja sanoo.
Lopulta hän otti lastensuojeluun yhteyttä, sillä se oli ainoa lasten hyvinvoinnista huolehtiva taho, joka tuli mieleen. Järkytys oli suuri, kun siellä ehdotettiin tyttären huostaanottoa kuukaudeksi.
– Aloin itkeä ja tarrauduin tyttöön kiinni, jotta häntä ei viedä minulta pois, Tanja muistelee.
Keskustelun jälkeen hän sai kotipalvelusta apua pari kertaa viikossa ja pääsi purkamaan tilannetta perhetyön sosiaaliohjaajan kanssa.
– Hänelle pystyin juttelemaan kuin ystävälle. Käytiin läpi elämänkaartani, sen kohokohtia ja käyttäytymismalleja, jotka tuntuvat siirtyneen vanhemmiltani omaan tapaani olla lapsen kanssa.
Tanja kävi sosiaaliohjaajan vastaanotolla puolitoista vuotta. Prosessiin kuului keskustelua, mindfulness-harjoituksia, kirjasuosituksia ja äiti-lapsisuhteen kartoittamista videokameran avulla. Tanja sai myös tietoa yksinhuoltajien vertaistuesta. Nyt hän kuuluu useaan vertaistukiryhmään.
– Meidän yksinhuoltajien ei tarvitse jaksaa yksin. Kun hakeudumme yhteen, voimavarat lisääntyvät. Yksinhuoltaja auttaa yksinhuoltajaa, niin se vaan menee. Olemme yhtä suurta perhettä.
Tarinalla on onnellinen loppu, tai ainakin välietappi. Tanjan ja hänen tyttärensä hyvinvointi ovat parantuneet prosessin aikana paljon.
– Tytöstä muutos paistaa parhaiten läpi. Hän on avoimempi, kertoo minulle hankalistakin asioista ja lisää perään, että ”ei se haittaa, ei ole mitään hätää”, Tanja hymyilee.
Nelikymppinen Pasi huomasi kymmenen avioliittovuoden jälkeen ajautuneensa henkisesti erilleen vaimonsa kanssa. Päällimmäinen syy oli aikaa vievä ja kuluttava työ, johon liittyi jaksoja ulkomailla. Tilanne kotona kiristyi pikkuhiljaa ja huomaamatta.
– Väittelimme paljon vaimon kanssa. Tykkäämme molemmat puhua, mutta kymmenessä vuodessa meidän keskustelut muuttuivat negatiiviksi. Ei ollut enää oikein mitään positiivisia puheenaiheita, Pasi kuvailee tilannetta.
Lapsiperheiden perhetyössä asiaa puitiin ensin erikseen, sitten kolmistaan sosiaaliohjaajan kanssa. Vaikka vaikeaa aikaa oli jatkunut seitsemisen vuotta, sai yhteinen sitoutuminen ja motivaatio Pasin varovaisen toiveikkaaksi.
– Vaimo sanoi tapaamisessa, että hän on täällä, jotta suhde palaisi takaisin hyväksi. Se oli mulle vihreä valo, että vielä kannattaa yrittää.
Pariskunnalle ehdotettiin perheinterventiota. Sana kuulosti kauhealta, mutta käytännössä se tarkoitti lähinnä heidän poikansa näkökulman kuulemista.
– Tulos oli, että riitamme eivät olleet vielä aiheuttaneet suurempaa haittaa pojalle, mutta asiaan kannattaisi kiinnittää huomiota. Saimme ohjeita lapsen kanssa toimimisesta; miten minkäkin ikäinen ymmärtää ja ajattelee asioita. Ei mutua vaan faktaa. Minuun tutkittu tieto tehoaa, se herättää toimimaan.
Sosiaaliohjaajan kanssa työskentely on auttanut pariskuntaa keskustelemaan ja asettamaan yhteisiä tavoitteita. Kahdenkeskistä aikaa löytyy, kun he ulkoiluttavat koiraa yhdessä.
– Koiralenkillä syntyy hyvin keskustelua. Se on paluuta niihin hyviin asioihin, miksi alunperin lähdettiin olemaan yhdessä, Pasi sanoo.
Pasi arvostaa enemmän ammattimaista apua parisuhdeongelmiin kuin niiden vatvomista kavereiden kesken. Yhdysvalloissa asuminen avasi hänen silmänsä kyökkipsykologian suoranaiselle haitallisuudelle.
– Jenkeissä yhteisö ratkoo parisuhteet. Sikäläiset parisuhteen normit siirtyvät tv-sarjojen kautta tännekin. Kun nämä odotukset eivät täyty, luovutaan ja otetaan seuraava. Ne normit eivät vain toimi. Jokainen parisuhde on uniikki. Ei voida ajatella, että perheen pitäisi olla tietynlainen.
Marokkolaissyntyinen Amal muutti lokakuussa Ranskasta Suomeen vastasyntyneen poikansa Amirin kanssa. Suomeen hänet toi avioliitto ranskalaissyntyisen, Helsingissä proviisorina työskentelevän Samin kanssa.
Neuvolassa Amalille ehdotettiin, että perhetyön sosiaaliohjaaja voisi auttaa häntä tutustumaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämänmenoon.
– Vietimme ohjaajan kanssa päivän leikkipuistossa ja hän esitteli minut monelle ihmisille. Kävimme myös kirjastossa, jossa sain kirjastokortin, Amal kertoo.
Seuraava askel on suomen kielen kurssin aloittaminen. Kun lapsi kasvaa, on haaveissa työharjoittelu omalla alalla tietotekniikan insinöörinä. Sami on kannustanut Amalia tutustumaan uuteen ympäristöönsä omatoimisesti mahdollisimman paljon.
– Heti pitäisi päästä mukaan yhteiskuntaan ja tekemään asioita, muuten rutiini vie mennessään. Tämä ilmastokin voi masentaa äidin, jos ei ole aktiivinen, Sami sanoo.
Samin mielestä Suomessa keskustellaan maahanmuuttajista liian negatiiviseen sävyyn. Hän itse tuntee ahkerasti töitä tekeviä maahanmuuttajia, mutta nämä ihmiset eivät näy mediassa.
– Ranskassa ei enää edes käytetä sanaa maahanmuuttaja, koska siellä näkyy kaikenlaisia ihmisiä. Ei pidä lokeroida. Miksi häntäkin pitäisi kutsua? Sami kysyy viitaten sylissään tuhisevaan, Ranskassa syntyneeseen Amiriin, jolla on ranskalaista ja marokkolaista verta, mutta joka on Suomen kansalainen.
Jaa tämä artikkeli: