Ari Matikainen kuvaa Sota ja mielenrauha -dokumenttielokuvassa sodan henkistä maailmaa. Kuva: Esko Jämsä
Ari Matikainen löysi arkistoista erilaisen sodan
Dokumenttielokuvassa etsitään vastausta kysymykseen, mitä sota teki ihmisille.
Kamera kuvaa avattuja arkkuja, joissa makaa kaatuneita sotilaita. Nuoria suomalaisia poikia, joista jokainen on ollut läheisilleen rakas.
Jussi-palkittu ohjaaja Ari Matikainen (s.1970) halusi tehdä sodasta dokumenttielokuvan, joka ei toistaisi totuttua kuvastoa metsässä tarpovista miehistä. Sota ja mielenrauha -elokuvassa ei juurikaan taistella, ei kuulla Sibeliusta eikä sotaveteraanien haastatteluita. Siinä ei ole edes päähenkilöä, ainoastaan hiljaa lipuva kuvavirta.
Matikainen kaivautui arkistoihin, luki kirjeitä rintamalta, katsoi filmejä ja tutki valokuvia. Aiheeksi hän rajasi jatkosodan ja erityisesti riuduttavan asemasotavaiheen, jota kesti kolme vuotta.
– Jatkosodassa on kaikki tragedian ainekset. Asemasota pysäytti tajuamaan, että kaikki ei mennytkään kuten piti, Matikainen sanoo.
Dokumentissa todetaan, että sankarillisen talvisodan jälkeen jatkosodan menetykset tuntuivat turhilta ja banaaleilta. Uuteen sotaan lähteminen oli erityisen traumaattista niille, jotka olivat selvinneet talvisodasta.
Vaikka rintamalla oli pitkään hiljaista, siellä elettiin pelon ja kuoleman varjossa. Kaikki tiesivät, että tilanne voi muuttua koska tahansa.
– Etsin arkistoista vastausta kysymykseen, mitä sota teki ihmisille, Matikainen kertoo.
Mielenterveysongelmat olivat häpeä ja niitä vähäteltiin. Eikä niille kokemuksille ollut edes sanoja."
Kirjeissä tuskaa ja kaipuuta
Elokuvassa nähdään miehiä, jotka viihdyttävät toisiaan metsän keskellä, ja siinä luetaan kirjeitä, joissa kuvataan arkisia asioita, tuttuja ja yhteisiä. Sodan jatkuessa sävyt muuttuvat yhä synkemmiksi.
Kirjeistä välittyy tuska ja kaipuu: "Jos käy niin, että minun kohtaloni on tämä sota, ole urhea, rakkaani. Kasvata tytöstämme itsesi kaltainen, jalo nainen."
Ari Matikainen löysi kirjeistä erilaisia selviytymiskeinoja.
– Joku turvautui Jumalaan, toinen järkeen, jotkut luovuttivat, Matikainen kuvaa.
"Järjen valo rupesi arveluttavasti himmenemään", kirjoitti eräs, jouduttuaan sairaalaan. Elokuvassa nostetaan esiin sotilaiden psyykkiset oireet, jotka ovat edelleenkin tabu.
– Mielenterveysongelmat olivat häpeä ja niitä vähäteltiin. Eikä niille kokemuksille ollut edes sanoja, Matikainen muistuttaa.
Hän valitsi elokuvansa materiaalin intuitiolla: mukaan päätyi tekstiä ja kuvia, joista välittyi hänelle vahva tunne. Joukossa on myös raakoja kuvia, mutta Matikainen ei halunnut ottaa niitä elokuvaan liikaa, ettei sen tasapaino kärsisi.
Oma ukki ei puhunut sodasta
Dokumentti laajenee rintaman ulkopuolelle, ja se muistuttaa Suomen roolista Saksan liittolaisena – tabu sekin. On hämmentävää nähdä Helsingin keskustassa kuvattua värifilmiä, jossa kadunvierellä liehuvat punaiset hakaristiliput. Vuosi on 1940, ja liputus liittyy yleisurheilun Suomi-Saksa-Ruotsi -maaotteluun.
Matikaisen elokuvaa hallitsee meditatiivinen tunnelma, joka syntyy siitä, että filmiä on vähän hidastettu.
– Yritin kuvata sodan henkistä maailmaa. Tavoitteena oli saada materiaali keskustelemaan niin, että katsoja voi sujauttaa vaikka oman sukulaisensa siihen mukaan.
Matikaisen oma side sotaan on ollut ukki, mutta kuten perheissä yleensä kävi, hänkään ei juuri puhunut kokemuksistaan.
– Sota on vaikuttanut meihin kaikkiin, liikaakin. Toivon, että osaisimme jo päästää siitä irti, mutta se ei tarkoita unohtamista.
Jaa tämä artikkeli: