Et ole yksin. Kirsti Saarisen kokemuksen mukaan Jumalalla on pyytävälle ihmiselle kolme vastausta: kyllä, ei tai odota. Vastauksista riippumatta Jumalan läheisyys antaa turvan elämään. Taustalla Kari Juvan patsas Töölön kirjaston edessä.
Arjen rukoilija
Rukous ei kysy aikaa eikä paikkaa. Eikä se ole rajattu vain rukouksen ihmisten käyttöön.
Teksti Sirkku Nyström
Kuva Esko Jämsä
Jumala on kuulunut Kirsti Saarisen elämään lapsesta asti. Isoäiti vei sotalasta kirkkoon ja luki iltarukouksen.
– Kun omaa isää ei ollut, opin turvaamaan Jumalaan.
Rukous on yhteydenpitoa Jumalaan. Rukouksesta on kirjoitettu tuhansia kirjoja ja rukouksia on säilynyt aivan kristikunnan alkuvuosisadoilta. Rukousten muoto on vaihdellut, mutta aina rukous on kohdistettu Jumalalle, ihmisen Luojalle.
Kun suomalaiset rukoilevat, he tekevät sen yhdessä kirkonpenkissä tai sitten ääneti itsekseen. Toisen puolesta ääneen rukoileminen on todella korkean kynnyksen takana.
Töölön seurakunnassa oli 1970-luvulla raamattu- ja rukouspiiri, jota veti kappalainen Liisa Marttinen . Hän lopetti yleensä illan vapaaseen rukoukseen ja Herran siunaukseen. Kerran hän pyysi Kirsti Saarista rukoilemaan ääneen. Tämä säikähti perusteellisesti, mutta siitä alkoi rukoilijan elämä.
Samalla tavalla, kuin elämä muokkaa ihmistä, se muokkaa häntä myös rukoilijana. Saarinen muistelee, miten hän lapsena kävi lähes kauppaa Jumalan kanssa. Pitkään rukoukset olivat kuin luetteloita: Siunaathan sitä ja sitä.
Vähitellen rukouksesta on tullut viipymistä Jumalan lähellä ja toisten ihmisten viemistä Jumalan eteen. Rukous on myös puhumista Jumalalle.
Jumala ei silti ole kaveri, vaan syvästi kunnioitettava ja pyhä.
– Isä Jumala on se taho, se joku, jonka puoleen voi aina kääntyä. Ihmisetkin ovat tärkeitä, mutta tiukan paikan tullen Jumala on ainoa, joka pystyy auttamaan, Kirsti Saarinen kuvaa suhdettaan Jumalaan.
Rukous on sekä syvää luottamusta että arkuutta suuren Jumalan edessä.
– Aina rukoillessa on pakko miettiä, olenko Jumalalle kelvollinen. Luotan siihen, että voin mennä Jumalan eteen Jeesuksen sovitustyön varassa. Muuten ihminen ei kestä Jumalan läheisyyttä. Pyhä Henki ohjaa rukousta, että se on Jumalan tahdon mukainen.
Saarinen kertoo, ettei hän uskalla ryhtyä rukoilemaan kenenkään puolesta ennen kuin on itse ensin rukoillut. Tärkeintä on pyytää, että rukoilisi niin kuin Jumala tahtoo.
Miten tavallinen ihminen uskaltaa rukoilla pyhää Jumalaa?
– Vaikka Jumala on suuri ja kunnioitettava, hänelle saa puhua kuin toiselle ihmiselle. Ei hän odota erikoiskieltä tai erikoisia ilmaisuja. Jumalalle puhutaan samalla tavalla kuin ihmisille. Sillä kielellä, minkä hän on meille antanut.
Jumalaa ei voi määrätä, häneltä voi vain pyytää, Kirsti Saarinen sanoo. Jumala vastaa ihmisen rukoukseen joko kyllä, ei tai odota. Ihminen voi pyytää jotain asiaa vuosikausia ja sitten huomata, että se olisi ollut päin mäntyä.
Rukoileminen on toisaalta raskasta, toisaalta vapauttavaa. Kerrankin saman päivän aikana seitsemän ihmistä kertoi Kirsti Saariselle huolensa ja pyysi esirukousta. Rukoilija tajusi, että nyt eivät omat voimat riitä.
– Soitin rukoilevalle ystävälle, puhuin ja rukoilin hänen kanssaan ja ahdistus katosi.
Rukoilija joutuu usein myös sielunhoitajaksi. Rajanveto näiden kahden välillä vaatii herkkyyttä. Kirsti Saarinen sanoo pitäytyvänsä vain kuuntelemiseen ja rukoukseen. Jos ihmisen huolet ovat raskaita, hän neuvoo hakemaan apua muualta.
Työvuosina ison viraston henkilöstöosastolla kaaos saattoi olla sitä luokkaa, ettei siitä ollut selvitä. Silloin hän soitti kesken työpäivän lyhyen puhelun rukoilevalle ystävälle, ja kaaos alkoi purkautua saman tien.
Työhön kuului muuan muassa ihmisten sairauslomien käsittely. Joukossa oli myös vakavasti sairastuneita ja he erottuivat selvästi muista.
– Saatoin kysyä, mikä sinulla on. Jos toinen halusi, hän kertoi tilanteensa ja kysyin vielä, voinko rukoilla puolestasi illalla kotona. Moni rauhoittui jo keskustelun aikana, eikä kukaan kieltäytynyt esirukouksesta.
1970-luvulla Kirsti Saarisen kotona oli kesäapulaisena rouva, jonka lapsi oli sairas. Kirsti keskusteli äidin kanssa ja kysyi, saako viedä asian Ulla-Christina Sjömanin rukousiltaan. Keskustelun kuuli toinen kesäapulainen, joka 20 vuotta myöhemmin soitti Kirsti Saariselle ja pyysi apua omalle lapselleen.
– Pitäisi uskaltaa useamminkin sanoa ihmisille, että voin rukoilla puolestasi.
Kirsti Saarinen elämässä rukous- ja raamattupiirit ovat olleet tärkeitä voiman lähteitä. Yhteistä niille on, että muutaman kerran mittaisiksi suunnitellut ryhmät ovat kestäneet kolmesta 26:een vuoteen.
– Tässä elämä -kampanjan yhteydessä suostuin piirin vetäjäksi. Meillä oli niin kiinnostavat keskustelut, että ihmiset eivät halunneet lopettaa. Alun perin ihmissuhde-asioita pohtinut ryhmä vaihtui vähitellen raamattu- ja rukousryhmäksi.
– Luulen, että ihmiset tulivat ryhmään erityisesti rukouksen takia. Ensin käytiin läpi lähisunnuntain saarnatekstiä, siitä keskusteltiin ja lopussa kysyin, oliko jollakulla sellaista asiaa, jonka puolesta hän haluasi meidän rukoilevan.
Rukoilemaan opitaan rukoilemalla. Kirsti Saarinen kertoo käyneensä lyhytkursseja, joissa opiskeltiin muun muassa Raamattua ja sielunhoitoa. Kurssien avulla hän oppi ymmärtämään sekä muita että itseään, mikä on rukoustyössä myös tärkeää.
Jaa tämä artikkeli: