Arjen ryteikössä
Lapsiperheessä suunnistetaan ihanteiden ja todellisuuden välissä, kuvaavat Armas Alvari ja Matilda Katajamäki.
Kauanko tällainen tuuri voi jatkua? Kauanko selviän pelkillä säikähdyksillä?"
"Olen käyttäytynyt lastani kohtaan kuin toinen nelivuotias ja kuvitellut sen olevan tervehenkisen spontaania. Nyt huomaan, etten voi hyväksyä tuollaista käytöstä edes oikealta nelivuotiaalta ja yritän itsekin opetella käyttäytymään ihmisiksi."
Kustantaja keksi ehdottaa, että koti-isäksi alkanut kirjailija ja perhelehden toimittaja alkaisivat kirjoittaa toisilleen kirjeitä pikkulapsiperheen arjesta. Idea toimii hyvin, sillä Armas Alvari ja Matilda Katajamäki kirjoittavat poikkeuksellisen rehellisesti koko oman vanhemmuutensa ja parisuhteensa ryteikköisestä todellisuudesta.
Kirjeitä lapsiperheestä (Edita 2008) paljastaa terävästi, kuinka monimutkaisten prosessien keskellä lapsiperheen vanhemmuudessa suunnistetaan. Vaihtuvat roolit, oman identiteetin muutos, arvot, ihanteet ja arjen todelliset puitteet menevät usein ryppyyn.
Arki on vaikea juttu
— Näitä on aika vähän, lapsiperheajan suorapuhekirjoja. Vauva-ajasta sellaisia riittää paljon ja tulee koko ajan lisää. Minusta tuntui, että on tärkeää pohdiskella niitäkin asioita, jotka kuuluvat juuri tähän vaiheeseen. Lapsiperhearkeen on aika niukasti vertaistukea, Matilda Katajamäki sanoo.
— Kova työhän alkaa vasta sitten, kun koliikit on kärsitty, Armas Alvari naurahtaa.
— Ja kun lapsetkaan eivät enää ole aivan syyntakeettomia.
Viime vuosina on kyllä havahduttu siihen, että lapsiperheet ovat puristuksissa. Erityisesti työelämän ja kodin yhdistämisen vaikeuksista on puhuttu paljonkin. Alvarin ja Katajamäen Kirjeitä lapsiperheestä saa kuitenkin ajattelemaan, että kolmikymppisten lapsiperheellisten elämästä tekee itse asiassa raskasta se, että elämän toivottaisiin jo olevan valmiina, vaikka se todellisuudessa on vasta valmisteilla.
Arkeen mahtuu paljon kommelluksia sekä uuvuttavaa kotitöiden, lasten mahatautien ja uhman kirjomaa puurtamista. Siihen on vaikeaa yhdistää parisuhteelle kasattuja toiveita, keskeneräisiä suhteita omiin vanhempiin ja oman työuran tarpeita. Tästä syntyvät sisäiset ristiriidat, joiden kanssa kamppaillessa voimat käyvät vähiin.
Lisäksi pitää jaksaa sosiaalisia paineita. Kun muilla näyttää menevän hyvin, miksi minulla on raskasta? Nuo jaksavat lastensa kanssa sitä ja tätä — pitäisikö meidänkin?
— Esimerkiksi minä ahdistun aina kuullessani, millaisia harrastuksia muiden lapsilla on. En ole itse saanut vietyä lapsiani mihinkään muodikkaaseen harrastustoimintaan. Merkitseekö se sitten, että lapset jäävät vaille jotain korvaamatonta, että minun saamattomuuteni vanhempana vahingoittaa lasteni tulevaisuutta? Katajamäki kyselee.
Vanhempi on erehtyvä
— Minä olen asettanut vanhemmuudelle selkeän oman johtotähden, Armas Alvari sanoo.
— Tehtäväni on antaa eväitä tasapainoiseen aikuisuuteen.
Mutta totuus lapsiperheestä on, että ihanne, jota tavoitellaan, jää aina etäälle. Lapsiperheen varsinainen elämä eletään todellisuuden ja ihanteen välissä.
Raha ja aika ovat lapsiperheessä kaksi keskeistä raja-arvoa, jotka eristävät ihanteista. Sitten on jaksaminen, oman luonteen vajavaisuudet, itsekkyys ja muut ihmisen taipumukset, joita vanhemmallakin on.
— Vanhemmuus on epäonnistumista ja väärässä olemista. Hyvä päivä on silloin, kun illalla huomaan, etten ole suuttunut kertaakaan, Armas sanoo.
— Vanhemman pitäisi nähdä, että lapset ovat lapsia ja aikuiset rakentavat ongelman. Aikuinen on se, joka suuttuu, aikuisella on kiire, aikuinen pelkää, että lapselle tulee nälkä ja kiiruhtaa kotiin niin, että kompastuu lapseen jaloissaan.
— Minulla kyllä on tuttavaperheitä, joiden elämä on tasapainoista "unelmaperhe-elämää". Heitä yhdistää se, että he ovat järkeviä, leppoisia ihmisiä, joilla on aika tarkat suunnitelmat, joista he pitävät kiinni, Matilda miettii.
Armas epäilee. Hän on varma, että joka ainoassa perheessä ja parisuhteessa on jossain vaiheessa omat ongelmansa, näkyvät ne sitten ulospäin tai eivät.
— Siellä, missä kaksi kohtaa, on ristiriitoja.
Jaetut ongelmat ovat kevyempiä
Alvari ja Katajamäki puntaroivat kirjeissään paljon sitä, mikä on hyvää vanhemmuutta: millainen pitäisi olla ja mikä menee pieleen. Nimenomaan tunnustukset pieleen menneistä asioista ovat sitä vertaistukimateriaalia, jonka moni pikkulapsiperheen vanhempi lukee huojentuneena.
Ongelmat eristävät.
— Tuntuu raskaalta tavata vain ihmisiä, joilla menee hyvin, kun itsellä ei mene. Siksi on tärkeä päästä huomaamaan, että ongelmiensa kanssa ei olekaan yksin ja siksi tämäkin kirja kannatti tehdä, Matilda Katajamäki sanoo.
— Minusta meidän kirjamme on viihdehömppää, Alvari toteaa hymähtäen.
— Mutta viihde on arvokasta, jos se tarjoaa mahdollisuuden samastumiseen. Vertaistuki kannattelee juuri niin pitkälle kuin ihmisellä on mahdollisuus samastumiseen.
Katajamäki lisää, että on myös tärkeää nostaa ongelmia esille julkisuudessa. Silloin ne osataan ainakin tunnistaa. Monet kirjaa kommentoineet ovat ihmetelleet, miten samanlaisia pikkulapsien vanhempien kokemukset ja tunteet ovat.
— Ei se tietenkään pyyhi kenenkään ongelmia pois, Katajamäki sanoo.
— Vaikka kokemukset ja ongelmat ovat yhteisiä, jokainen kohtaa ne ainutkertaisina. Parisuhteen ja vanhemmuuden haasteita ja vaikeuksia ei valitettavasti voi välttää sillä, että osaa odottaa niiden tulevan.
Vanhemmuus näyttäytyykin samanaikaisesti ulkoisena roolina, johon pitää sovittautua, ja toisaalta hyvin henkilökohtaisena asiana, johon kasvaa kuukausi kuukaudelta syvemmälle ja leveämmälle. Rooleja voi hallita, mutta kasvu täytyy elää hitaasti ja vähitellen.
Elämä menee menojaan
Armas Alvari ja Matilda Katajamäki lähtivät kirjeenvaihtoonsa rohkeasti.
— Ajattelin, että mitä voisin hävitä paljastaessani, että olen epätäydellinen ihminen, Katajamäki sanoo.
Ei hän silti osannut aavistaa, kuinka vaikea vuosi oli edessä: hänen kirjeitään varjostavat parisuhdekriisi, lapsen pulmat ja epäilykset omasta äitiydestä.
Alvari sai tilittää perheelämän ongelmia poissaolevan puolisonsa ja omien voimien hupenemisen äärellä.
— Terve yhteiskunta tarjoaa hahmoja, joita vasten ihminen voi peilata itseään. Ja kenen sitten pitäisi asettua narriksi ja peiliksi ihmisten eteen ellei taiteilijan? Armas Alvari kysyy omasta puolestaan.
Viimeiset kirjeensä Armas ja Matilda vaihtoivat viime huhtikuussa. Sen jälkeen elämä on jo mennyt omia menojaan eteenpäin.
Armaksen perheessä esikoinen lähti viime syksynä kouluun. Perheellä menee ihan mukavasti. Matildan elämä muuttui jyrkemmin, kun avioliitto kaikesta yrityksestä huolimatta päättyi eroon.
— Nyt elämä on vuoroviikkovanhemmuuteen opettelemista.
Toivo, se on korvaamattoman tärkeää, molemmat sanovat.
Jaa tämä artikkeli: