Katso, niin oivallat. Todellisuus on täynnä vihjeitä siitä, että elämä on pohjimmiltaan mysteeri. Kuva: Timo Saarinen
Arki yllättää
Jos ihmisellä on silmät katsoa, hän löytää ihmeen. Arkiseen olemassaoloon kätkeytyy uskon suurin mysteeri: Jumalan läsnäolo. Siitä syntyy kokemus elämän merkityksellisyydestä.
Ei ole pitkää aikaa siitä, kun kristikunta hiljeni suurimman juhlansa, pääsiäismysteerin edessä. Kontrasti oli hurja, sillä samaan aikaan kevät murtautui esiin, ryöppysi ränneissä ja viemäreissä. Nyt ikkunasta näkyvää maisemaa ei tahtoisi uskoa samaksi, joka sieltä näkyi vielä pari kuukautta sitten.
Uskon ja kevään mysteereissä on jotain samaa. Mysteeri tulee itse meidän luoksemme, tekee sen uudestaan ja uudestaan. Se herättää sydämemme hetkeksi unestaan – aivan kuin jokin kauan sitten unohdettu koskettaisi meitä. Se paljastaa meille jotain äärimmäisen kaunista jääden itse kuitenkin olemukseltaan kätkeytyneeksi.
Uskon mysteerin ydin on Jeesus Kristus. Mies, joka kuoli ristiinnaulittuna noin 2000 vuotta sitten ja nousi kolmantena päivänä kuolleista. Hän sanoo olevansa läsnä omassa ruumiissaan ja veressään, jotka me nautimme ehtoollisella hänen muistokseen.
Mutta on hän läsnä muuallakin.
Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmestyi Magdalan Marialle sekä opetuslapsille. Nämä eivät aluksi tunnistaneet häntä.
Meidän kohdallamme voi olla samoin. Me kaipaamme uskonnollista kokemusta, joka selittäisi meille olemisemme merkityksen. Tällaisen kokemuksen me oletamme ensisijaisesti yliluonnolliseksi kokemukseksi. Odotamme jotain raamatullista ihmettä, että valot räpsyvät ja vedet muuttumista viiniksi.
Useimmille tällaista kokemusta ei tule koskaan. Eikä tarvitse tullakaan, koska uskonnollinen kokemus löytyy paljon lähempää. Se on koko ajan läsnä. Meidän ajatuksemme vain ovat jossain muualla.
Jumala voidaan kohdata monin tavoin. Tällainen kohtaaminen herättää monenlaisia tuntemuksia.
Asiantuntijoiden melko yleinen kanta on, että ihminen on läpeensä uskonnollinen olento. Hän toimii suhteessa Jumalaan silloinkin, kun ei itse sitä tiedosta tai jopa kieltää koko asian. Esimerkiksi viha uskontoa tai sen koettua epäoikeudenmukaisuutta ja tekopyhyyttä kohtaan on pohjimmiltaan reaktio Jumalaa vastaan. Ihminen on syvässä tarvitsevuussuhteessa Jumalaan ja outoa kyllä, hänen negatiivisimmat ja yhteiskunnallisesti tuomittavimmat tekonsa osoittavat usein suorimmalla tavalla tämän suhteen tärkeyden.
Hyvin omillaan toimeentuleva ihminen tosin pystyy pitämään yllä itseriittoisuuden illuusiota paremmin kuin joku toinen, jonka perustukset alkavat horjua.
Jumala on persoonallisena olentona täysin meidän hallintamme ulkopuolella. Ehkä juuri tämän tähden hänen kohtaamiseensa liittyy aina jotain yllättävää. Hänestä kyllä puhutaan persoonallisena olentona, mutta hän on sitä aivan eri tavalla kuin ihminen
Jumala ei myöskään toimi kuten ihminen, jolla on usein mielessään silmä silmästä -periaate. Jos me rähjäämme Jumalalle, hän ei loukkaannu vaan iloitsee, että me osoitamme kiukkumme suoraan hänelle, emmekä yritä olla sivistyneempiä kuin olemme.
Me ajattelemme helposti, että Jumalan rakkaus ja anteeksianto tulee ansaita. Meidän tulee ehkä jopa myydä asuntomme, antaa rahat hyväntekeväisyyteen ja vetäytyä luostariin katumusharjoituksien pariin. Mutta Jumala antaa anteeksi pyytämättä ja ilmaisee tämän olemalla läsnä kaikkein arkisimmissakin tapahtumissa.
Hämmästyttävää on se, että Jumala ei tunnu läsnäolossaan vaativan mitään. Sen sijaan hän ikään kuin sanoo: ”Älä huolehdi, kaikki on hyvin.”
Mysteeri on aina läsnä. Silti se kätkeytyy. Näin sanoo filosofi Martin Heidegger (1889–1976). Hän oli aikalaistensa tavoin tuskallisen tietoinen siitä, että pyhyyden ja merkityksellisyyden kokemus uhkasi kadota nihilismiin, joka nosti päätään eurooppalaisessa kulttuurissa.
Nihilismin ydintä on ajatus siitä, että me haluamme asettaa omat arvomme itse, vailla Jumalaa. Me haluamme hallita omaa elämäämme ja päästä eroon tarvitsevuudestamme suhteessa Jumalaan.
Nykyään tämä taitaa olla monen ihmisten peruskokemus. Ei tarvitsisi olla.
Jumalan läsnäolo antaa ihmiselle rauhan, jota ei ansaita, vaan joka on koko olemisemme perustus.
Jumala on kaikkeen kohtaamaamme kätkeytyvä hyvyys ja kauneus, joka jää meiltä arjessa usein huomaamatta. Hän on kaikki se, jonka saamme lahjaksi pyytämättä, mutta jonka ohitamme arvottomana.
1200-luvulla elänyt mystikko Bonaventura opetti, että kaikessa luodussa, sen kauneudessa ja hyvyydessä on jälkiä Jumalasta. Ihmisen sydän tunnistaa tämän hyvyyden ja kauneuden, sillä siinä kaikuu jotain muistojen ulottumattomissa olevasta kohtaamisesta, jolloin kaiken kauneuden ja hyvyyden Luoja kutsui meidät olemattomuudesta lapsikseen.
Tällainen kokemus herättää ihmisessä rakkauden ja uskon kaiken takana lepäävään merkitykseen.
Samalla se suhteuttaa pyrkimyksemme ja antaa meille rauhan. Ilomme ja surumme ovat melko pieniä ja voimamme auttaa toisia usein heikot, mutta Jumala ei meistä mitään muuta oletakaan.
Paavalikin muistuttaa kirjeessään roomalaisia siitä, ettei kukaan heistä vain kuvittelisi itsestään liikoja. Sama pätee meihin nykyajan ihmisiin. Me emme ole serafeja tai kerubeja, jotka ylistävät jylisevin äänin Jumalaa hänen kristallisen valtameren tavoin kimaltelevan valtaistuimensa edessä.
Meidän osamme on elää maan päällä, iloita Jumalan antamista lahjoista ja varjella hänen luomakuntaansa.
Jotain tästä harmoniasta ilmenee siinä kauneudessa, jonka näemme vähäisimmässäkin olevassa. Se on täydellinen sellaisena kuin se on. Se täyttää osansa kaikkeuden järjestelmässä juuri sellaisena kuin se on.
Uskonnollinen kokemus ilmenee usein eräänlaisena onnellisuutena. Tämä onnellisuus nousee siitä, että ihminen uskaltaa tyytyä osaansa ja elämäänsä sellaisena kuin se on. Silloin ihminen suostuu asioihin, joita hän ei voi muuttaa eikä niin paljon kysy, ”miksi minä”.
Uskallus tähän saattaa nousta siitä, että sydän tunnistaa kaikkialla läsnä olevan kauneuden. Se myös vakuuttaa vaikeidenkin asioiden merkityksellisyydestä. Näitä merkityksiä ihminen ei voi tietää ennalta, mutta hän voi kokea merkityksen antajan läsnäolon.
Tällainen kokemus esiintyy yleensä arjessa, mutta se ei ole vähääkään arkinen. Se pikemminkin avaa jokaisen asian ja hetken arvon paljastamalla niiden loputtoman syvyyden. Niiden merkitys on viime kädessä asioiden lepoa Jumalassa – varsinainen olemassaolon mysteeri.
Yhtenä aamuna linnut olivat kerääntyneet ikkunani alla olevalle ruokintapaikalle. En ole koskaan vienyt niille ruokaa, mutta tunnen silti jonkinlaista syvää tyytyväisyyttä, kun näen niiden hyppivän maassa. Tajuan haluavani suojella niitä. Välähdyksenomaisesti sydämeni läpi kulkee kaipauksen kaltainen kosketus.
Havahdun kahvikeittimen rykäisyyn, ja ajatukseni palaavat taas alkavan päivän rutiineihin. Jokin lämpö – vai olisiko tuo sittenkin vain kahvi – jää viipyilemään vatsanpohjaani. Niinpä ratikassa vain hymähdän, kun huomaan tuohtuvani siitä, että joku on kaatanut eväänsä penkille.
Uskonnollisen kokemuksen huomaamaton jälkivaikutus?
Muodollisesti ateistisista lähtöasetelmista ponnistava Martin Heidegger päätyi myöhäisvuosinaan yllättävän samanlaisiin näkemyksiin merkitysten kokemisesta. Ihmisen elämän merkitys heijasteli Heideggerin mielestä ihmisen suhdetta jumaliin, jotka olivat tavalla tai toisella läsnä kaikessa ihmiselle läheisimmässä.
Ehkä me sitten olemme suhteessa Jumalaan kuin pieni lapsi äitiinsä. Jos äiti hymyilee, lapsi kokee olevansa rakastettava. Jos äiti on vihainen, lapsi kokee olevansa paha. Aikuisena jumalakokemuksen puuttuessa ihminen arvioi itseään suhteessa siihen, mitä hän järkeilee Jumalan haluavan häneltä. Ihminen katkeroituu, kun havaitsee, ettei pysty elämään olettamiensa vaatimusten mukaan.
Juuri tähän: oletettujen vaatimusten purkautumiseen tähtäävät uskonnolliset kokemukset. Niiden avulla Jumala haluaa vapauttaa ihmisen taakoista, jotka tämä on itse lastannut selkäänsä.
Tämän saman vapauttavan tuomion voidaan ajatella toistuvan myös ehtoollisen mysteerissä. Sen Jeesus asetti, jotta muistaisimme hänen olevan kanssamme joka päivä.
Onhan tämä aika huikea ajatus: kun olemme ehtoollisen kautta yhteydessä Kristukseen, me muutumme osaksi samaa läsnäolon mysteeriä. Ylösnousemuksen voima, joka nosti Jeesuksen kuolleista, vaikuttaa myös meissä. Jeesus muuttui ylösnoustuaan, ja niin muutumme mekin.
Ei monimutkaista vaan yksinkertaista: Kevätaamun kauneudessa sydän tuntee jonkin tutun kosketuksen, joka herättää kaipauksen. Ihminen tajuaa olevansa itselleen salaisuus. Hän ehkä tunnistaa aamun valossa kutsun, joka muistuttaa häntä valosta, josta hän syntynyt ja johon hän aikanaan palaa.
Jani Vanhala
Oheisluettavaa:
Bonaventura. Sielun matka Jumalaan. Johdanto, suomennos ja selitykset Seppo, A. Teinonen. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 150, 1987.
Heidegger, Martin. Esitelmiä ja kirjoituksia 2. Suomentanut Reijo Kupiainen. Eurooppalaisen filosofian seura ry. 2009.
Jaa tämä artikkeli: