Arkipyhäruletti käyntiin jälleen kerran

• 09.09.2013 13:30

Elokuun lopun työmarkkinauutisia kuunnellessa tuntui, että historia toisti itseään neljänkymmenen vuoden takaa. Työmarkkinajärjestöjen edustajat haluaisivat siirtää loppiaisen ja helatorstain lauantaille.

Nytkin kirkon johto oli yhtä yllättynyt kuin arkkipiispa Martti Simojoki joulukuussa 1970, kun hän kuuli, että työmarkkinajärjestöt olivat päättäneet arkipyhien siirtämisestä lähimpään lauantaihin. Ratkaisun takana oli presidentti Urho Kekkosen läpi ajama niin sanottu UKK-työmarkkinasopimus. Vuonna 1965 SAK ja STK olivat sopineet siirtymisestä viisipäiväiseen työviikkoon. Lauantaista tuli vapaapäivä.

Lokakuussa 1971 työmarkkinajohtajat tekivät kirkolliskokouksessa selväksi, että UKK-sopimus oli hyväksyttävä muuttamattomana. Kirkon edustajille kerrottiin, että jos sopimus kaatuisi, seurauksena voisi olla yleislakko. Pelottelulla oli painoarvoa Aleksei Beljakovin suurlähettiläskauden jälkeen. Kommunismin vaarasta muistuttaminen oli argumentti, jonka kirkonmiehet yleensä hyvin ymmärsivät.

Teologisesti vaikea arkipyhien siirto vietiin kirkolliskokouksessa läpi. Siitä, kuinka kirkon johto aikanaan halusi myötäillä Kekkosta, kertonee se, että heti hänen kautensa päättymisen jälkeen vuonna 1982 kirkolliskokous esitti maan hallitukselle arkipyhien palauttamista entisille paikoilleen. Näin tosin tapahtui vasta 1992.

Miten nykypäivän kirkon ja yhteiskunnan tulisi suhtautua arkipyhien siirtämiseen? Kirkko on yhä kirkon yhteiskunnallisen aseman ytimessä. Pyhien ajankohdan siirtämiseen Suomessa muista länsimaista poikkeavalle paikalle ei liene nyt löydettävissä sen uskottavampia teologisia perusteluja kuin neljäkymmentä vuotta sitten. Pohdittavana lienee, kuinka paljon nykyisessä hektisessä elämänrytmissä tarvitsemme vuotuisia vapaapäiviä palautumiseen työnteosta.

Ville Jalovaara