– Jokaisessa ihmisessä on Jumalan kaipuu. Niin kauan kuin on ihmisiä, niin kauan on tarvetta kirkolle, Wille Riekkinen sanoo.
Armon yhteisö
Kirkossa on oltava paikka kaikille, sanoo emerituspiispa Wille Riekkinen.
Kun Wille Riekkinen aikoinaan kiersi Kuopion hiippakunnassa piispantarkastuksilla, paikalle osui usein joku, joka halusi tietää, milloin piispa on tullut uskoon. Kyselijöille Riekkinen katsoi parhaimmaksi vastata tarinan avulla.
– Mies meni lääkäriin ja valitteli, että tuntee itsensä hevoseksi. Lääkäri kysyi, mistä lähtien hänestä on tuntunut siltä. Mies vastasi, että varsasta asti, tietysti.
Riekkisen uskoa muovasivat kolme lukiovuotta, jotka hän, köyhän maalaistalon poika, asui Kuopiossa metsänhoitaja, kirjailija Rolf Arnkilin perheessä.
– Rolf löi minulle käteen kirjoja, ja minä luin. Kirjat ruokkivat sellaista kyselevää uskonnollisuutta, jonka voimin uskaltaa katsoa myös pimeisiin hetkiin ja epävarmuuteen, Riekkinen kertoo.
Eräs tällainen kirja oli Ernest Dimnet’n Mitä varten elät? Dimnet’n mukaan ihmiset eivät ajattele suuria asioita, vaikka niihin puheissaan viittaavatkin. Kun heiltä kysyy, kuinka kauan he ovat niitä tosissaan pohtineet, heidän häkeltynyt hymynsä on riittävä vastaus.
Dimnet’n huomio on vuosikymmenten ajan ollut Riekkiselle kannustin.
– Kun elämässä tulisi luettua, mietittyä, rukoiltua ja hiljennyttyä, ei tarvitsisi niin paljon häkeltyneesti hymyillä, vaan voisi vastata sydämen tunnolla.
Takaisin Raamattuun
Riekkinen on ollut piispanvirasta eläkkeellä reilun vuoden. Hän on huomannut, että aikaa on jäänyt paitsi metsässä samoiluun myös ajatteluun.
Mitä Riekkinen sitten ajattelee kirkosta nyt, kun hänen ei tarvitse olla yksi sen päättäjistä? Ainakin hän ymmärtää, jos eri ryhmien keskinäinen riitely ja kirkollisen päätöksenteon hitaus tuskastuttavat ja tuntuvat etäännyttäviltä. Pattitilanteissa voisi hänen mielestään tutkailla vaikka apostoli Paavalin käsitystä kirkosta.
– Paavalille kirkko on Kristuksen ruumis – eikä hän tarkoita vainajaa, vaan elävää yhteisöä, jossa jokaisella on oma paikkansa ja oma tehtävänsä. Paavalilla oli selkeä pyrkimys siihen, että Kristuksen ruumiin pitää toimia maan pinnalla ja tässä ajassa.
Riekkinen muistuttaa, että Paavali oli valmis kaatamaan seurakunnassa kansallisuuksien, sosiaaliluokkien ja sukupuolten väliset rajat.
– Paavali halusi kirkon olevan kohtaamisen, välittämisen ja armon yhteisö. Hän ajatteli, että meillä jokaisella on annettavaa tälle yhteisölle, jossa ei tuijoteta ulkoisiin ominaisuuksiin vaan otetaan ihminen ihmisenä.
– Siinä on meilläkin paljon opeteltavaa, kun kielenkäyttö kirkossa jyrkkenee ja asenteet kovenevat. Takaisin Raamattuun!
Sokean keppi
Riekkisellä, jos kenellä, on kanttia sanoa ”takaisin Raamattuun”. Hän laskeskelee lukeneensa Raamattua lähestulkoon päivittäin yli viidenkymmenen vuoden ajan ja tutkineensa ja opettaneensa sitä työkseen kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän on väitellyt teologian tohtoriksi Uuden testamentin eksegetiikasta ja opettanut raamatuntutkimusta Helsingin ja Joensuun yliopistoissa sekä Kirkon koulutuskeskuksessa ja työskennellyt raamattuteologina Kirkkojen maailmanneuvostossa.
– Minulla on nuoresta asti ollut intohimo Raamatun lukemiseen. Sen takia härnää aika paljon, kun joku nuorempi ihminen, joka on hiljattain löytänyt uskon itselleen, tulee intoilemaan, että ”Raamatussa sanotaan näin”.
Vuosikymmenet Raamatun parissa ovat vahvistaneet Riekkisen näkemystä siitä, että Raamattu tarvitsee tulkintaa. Se ei anna sanatarkkoja vastauksia kaikkiin elämän ja tämän ajan kysymyksiin, vaan jättää paljon ihmisen oman järjen ja omantunnon varaan.
Luterilaisen kirkon pitäisi Riekkisen mukaan arvioida uudelleen oma suhteensa Raamattuun. Reformaation aikana muotoillun sola scriptura -periaatteen mukaan Raamattu on kirkolle sen opin ainoa normi. Riekkisen mielestä aika on ajanut periaatteen ohi. Ongelmia syntyy erityisesti silloin, jos siihen yhdistetään näkemys, jonka mukaan Raamattu on sanasta sanaan Jumalan ilmoitusta.
– Näitä sanainspiraation vaatijoita ja vaalijoita on paljon, vaikka eivät hekään ihan mitä tahansa varsinkaan Vanhasta testamentista kelpuuta, Riekkinen huomauttaa.
Riekkinen – kuten luterilaisten valtavirta – on niin sanotun asiainspiraatio-opin kannalla.
– Sen mukaan Raamattu puhuu siitä, miten elämää on pitkän ajan kuluessa selitetty ja tulkittu Jumala-uskon avulla. Selvää on, että kulloisenkin aikakauden ja kulttuurin käärepaperit tulevat silloin vastaan. Tekstit ovat omaan aikaansa sidottuja ja saattavat erehtyäkin. Siksi Raamattua ei tule käyttää esimerkiksi historian tai luonnontieteen käsikirjana. Sen tarkoitus on kertoa elävästä Jumalasta.
Näin nähtynä Raamattu on Riekkisen mukaan vertaansa vailla oleva lähdekokoelma, josta löytää ohjausta myös tämän päivän ongelmien ratkaisemiseen. Hän vertaakin Raamatun kirjoituksia sokean keppiin, jonka turvin etsitään tietä eteenpäin, tai mittatikkuun, jonka avulla asioita arvioidaan.
– Raamatun tekstien moninaisuudesta löytyy punainen lanka: Jumalan kansan pitkä marssi, joka jatkuu tämän päivän kirkoissa. Jeesus radikalisoi Jumalan kansalle annetun laajan käyttäytymiskoodiston hyvin yksinkertaiseksi ohjeeksi: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jos sen avulla pystyttäisiin kaikki vastaantulevat asiat punnitsemaan, niin hyvin tässä kävisi.
Elintilaa kaikille
Jeesuksen yksinkertainen käsky painoi vaakakupissa silloin, kun Riekkinen 2000-luvun alussa asettui puolustamaan seksuaalivähemmistöjen kotipaikkaoikeutta kirkossa ja ajamaan rekisteröityjen parisuhteiden siunaamista. Seurauksena oli jopa tappouhkauksia.
– Jos uskonkäsitys on hyvin jyrkkä ja ahtaasti aidattu, niin silloin piispa, joka ehdottaa tämmöistä, nähdään isona uhkana ja jopa vihollisena. Tavallaan ymmärrän, että jos tiukka usko pitää ihmistä koossa, poikkeamat siitä koetaan vaarallisiksi ja omaa olemassaoloa uhkaaviksi, Riekkinen pohtii.
– Saamassani postissa kyseenalaistettiin se, voiko homoseksuaali olla kristitty ja hyväksytty sellaisena kuin on. Minun vastaukseni oli, että kyllä voi. Evankeliumi on tarkoitettu kaikelle kansalle. Pitäisikö meidän lisätä siihen, että ”paitsi teille kahdelle ennen kuin te muututte”?
Keväällä ilmestyneessä kirjassaan Uskon kintereillä (Art House) Riekkinen ja pastori Antti Kylliäinen toivovat, että kirkossa olisi elintilaa ja kunnioitusta niin konservatiiveille kuin liberaaleillekin.
– Itsekkäälle ihmiselle on ominaista nostaa omat näkemyksensä ainoiksi oikeiksi. Mutta kirkossa on kysymys arvoperinnöstä, josta kannattaa pitää kiinni ja jota kannattaa tarjota elämän evääksi kaikille – vaikka me itse kukin ymmärrämme sen vähän eri lailla, Riekkinen sanoo.
Yhä suurempi Jumala
Siitä on 41 vuotta, kun Wille Riekkinen vihittiin papiksi. Sinä aikana Jumala on alkanut tuntua hänestä yhä suuremmalta ja ihmisten määritelmät Jumalasta yhä ahtaammilta.
– Antiikin pakanafilosofi Ksenofanes on sanonut, että jos hevoset osaisivat piirtää, ne piirtäisivät jumalakuvia, jotka näyttävät hevosilta, Riekkinen kertoo.
– Ihmisillä on vähän sama taipumus. Jumalakuvilla pyritään hallitsemaan Jumalaa tai määrittelemään Jumala niin, että hän pysyisi jotenkin meidän näpeissämme. Jumala on kuitenkin kaikkien määrittely-yritysten ulottumattomissa.
Jopa Jumalan määritteleminen persoonaksi tai Isän, Pojan ja Pyhän Hengen muodostamaksi kolminaisuudeksi – niin kuin varhaiskirkosta asti on opetettu – on alkanut Riekkisestä tuntua liian rajoittavalta.
– Jumalan kuvaaminen kolminaisuusopin avulla oli 300-luvulla erinomainen pedagoginen oivallus, ja edelleenkin sillä tullaan pitkälle toimeen. Mutta tällä kokemuksella ja eläkeukkona ajattelen, että Jumala karkaa meidän selityksiltämme.
Jos jotakin Jumalasta täytyy sanoa, Riekkinen ehdottaa taas Raamatun avaamista.
– Raamatussa sanotaan, että Jumalaa ei kukaan voi nähdä, Jumala on henki ja Jumala on rakkaus.
Jos Jumala on koko olemassaoloa kannatteleva voima pikemminkin kuin pilvistä kurkisteleva iltarukousten Taivaan Isä, ihmisen on kasvettava aikuiseksi ja otettava huolenpitovastuu lähimmäisistä ja tästä maailmasta.
– Me olemme tämän suuren Jumalan auttavia käsiä ja rientäviä jalkoja. Meidän pitäisi katsoa, että ketään ei jätetä heitteille.
Jumalan käsi- ja jalkaparien pitäisi Riekkisen mielestä etsiä ja edistää Jumalan valtakunnan tuntomerkkejä – oikeamielisyyttä, iloa ja rauhaa – jo tässä elämässä, eikä niinkään tähyillä taivaspaikkaa.
– Jos usko Jumalaan on meille tärkeä, sen pitäisi näkyä tässä elämässä. Silloin ei tarvitse murehtia lupausten varassa olevaa tulevaa elämää. Se, mikä tiedetään ja on varmaa, on se, että nyt eletään.
Jaa tämä artikkeli: