Armonpulla
Vietin lapsuuteni sellutehtaan varjossa Oulussa. Tehtaan edustalla oli valtava nurmialue, jossa hioimme naapuruston poikien kanssa elämän pelisääntöjä. Pääasiassa pelasimme jalkapalloa, mutta erilaiset juoksukilpailut ja hippaleikit kuuluivat myös kesäpäiviin.
Tätä kirjoittaessani nenässä tuntuu edelleen sellutehtaan pisteliäs haju. Se oli kuin pilaantuneen karpalomehun tuoksu, joka peitti alleen koko alkukesän luonnon huumaavan tuoksumaailman. Jotenkin sellutehdas tuoksui kuitenkin turvallisuudelle.
Suosikkilajini oli jalkapallo. Erityisesti rakastin rankkarikilpailuja, joissa ammuttiin vuorotellen viisi rankkaria ja lopussa laskettiin tehdyt maalit. Jännitys tiivistyi aina viimeisiin vetoihin. Usein löimme vielä tikkarista ja lätkäkarkista vetoa.
Voittamisen tunteessa oli jotain ainutlaatuista. Onnistumisen ilo purkautui usein villinä tanssina ja tuuletteluna ympäri ruohokentän. Itsetunto sai arvokasta vahvistusta. Tappion opettelukin oli terveellistä. Niinä hetkinä pieni poika muuttui itsensä kokoiseksi. Ihmisyydelle piirrettiin rajat.
Joskus voittajan kävi kuitenkin sääliksi tappion kärsinyttä. Silloin annettiin vastustajalle armonpulla. Se tarkoitti ylimääräistä vetoa, jolla saattoi päästä vielä peliin mukaan.
Kun mietin tänään oman elämäni pelikenttiä, armonpullia jaetaan toisille yhä vähemmän. Voittaja vie helposti kaiken ja häviäjältä riistetään ihmisarvo. Yhteiskuntaa ei kuitenkaan rakenneta vain opettelemalla häviämistä. Vasta voittajien kyky paistaa armonpullia ratkaisee yhteiskunnan kypsyyden.
Jaa tämä artikkeli: