Modiglianin alastontutkielmat herättivät aikoinaan kohua. Kuvassa on Lepäävä alaston hiukset avoinna vuodelta 1917. Kuva: Osaka City Museum of Modern Art

Arvio: Alastonmaalauksista tunnetun Modiglianin näyttely jätti ristiriitaisen olon

Amedeo Modigliani herätti aikoinaan pahennusta alastonmaalauksillaan. Muotokuvat ovat kuitenkin Ateneumin näyttelyn parasta antia.

• 16.12.2016 11:00
• Otso Kantokorpi

Italialaissyntyisen mutta Ranskassa uransa tehneen taidemaalarin – ja myös kuvanveistäjän – Amedeo Modiglianin (1884–1920) retrospektiivistä näyttelyä on mainostettu suurtapahtumana. On näyttely epäilemättä merkittävä mutta ei missään nimessä kattava, vaikka se olisikin laajin Pohjoismaissa koskaan nähty katsaus Modiglianin tuotantoon. Nuorena kuollut boheemitaiteilija on nimittäin noussut jo siihen kastiin taiteilijoita, joiden näyttelyn rakentaminen on taloudellisestikin vaikeaa: ennätyksensä hän teki viime vuonna, kun kiinalainen miljardööri Liu Yiqian osti huutokaupasta Lepäävän alastoman (1917–18) 170,4 miljoonan dollarin ennätyshintaan. Sellaisia teoksia on vaikea saada lainaan.

Juuri tällaisista alastonmaalauksista Modigliani on tullut tunnetuksi. Varsin maneerisista ja tyylitellyistä alastomista naisista huokuu oudon sensuelli maailma. Koettiin alastonmaalaukset aikoinaan sopimattomiksikin: Modiglianin ainoa elinaikanaan pitämä yksityisnäyttely vuonna 1917 herätti kohua, ja alastomuutta kuvaavat teokset jouduttiin poistamaan, koska "niissä näkyy karvoitusta". Ateneumin näyttelyssä syytä huoleen ei ole, koska näitä on esillä nyt vain muutama.

Ulkoinen näköisyys toissijaista

Näyttelyn pääosa koostuu muotokuvista, ja hyvä niin, sillä uskallan väittää, että juuri muotokuvat ovat lopultakin Modiglianin kiinnostavinta antia. Alastonmaalaukset jäävät kuvitusmaisiksi ja ehkä jopa pinnallisiksi. Feministisesti voisi ajatella, että niissä heijastuu Nietzschensä lukeneen boheemitaiteilijan yli-ihmismäinen ja esineellistävä suhde naisiin – malleinaan hän käyttikin usein prostituoituja.

Muotokuvissa malleina on puolestaan useimmiten vertaisia, joiden sielunelämään on epäilemättä ollut haastavampaa paneutua. Tässä tilanteessa ulkoinen näköisyyskin on ollut toissijaista. Ja vaikka silmät olisivatkin sielun peili, jätti Modigliani nekin usein mantelinmuotoisiksi tyhjiksi aukoiksi. Siitä huolimatta hän on kyennyt usein tavoittamaan jotain varsin oleellista ja myös omintakeista malleistaan.

Näyttelyarkkitehtuuri ei toimi

Vieraan ihmisen muotokuva on taiteena aina vähän ongelmallinen aihe, eikä kenenkään sivistystaso taida riittää tämän näyttelyn koko ihmiskirjoon. Tarttumakohtia on kuitenkin riittävästi. Minulle esimerkiksi se, miten merkittävä venäläinen runoilija Anna Ahmatova (1899–1966) oli Modiglianille, tarjoaa yhden avaimen. Aina kun tartun uudestaan Jelena Kuzminan Ahmatova-elämäkertaan (1992), näen kirjan kannessa Modiglianin piirustuksen rakastamastani runoilijasta. Minulle on syntynyt jo suhde siihen.

Näyttelyluettelossa Timo Huusko tarjoaa toisen avaimen kertomalla Ateneumin kokoelmissa olevasta taidemaalari Léopold Survagen (1879–1968) muotokuvasta, joka on muuten ainoa suomalaisessa omistuksessa oleva Modiglianin öljyvärityö.

Näyttely jätti varsin ristiriitaisen tunteen. Kammottava näyttelyarkkitehtuuri on rimanalitus – eräs kollegani nimitti sitä osuvasti venemessumaiseksi. Vaatimaton julkaisu on kouluainemainen elämäkertatiivistelmä vailla mitään näkökulmaa. Näistäkin huolimatta näyttely on merkittävä. Se on syytä nähdä, jos vähänkin modernia taidetta harrastaa.