Amerikkalaismaestro. Harvoin on nähty orkesterilaisten osoittavan niin paljon suosiotaan kapellimestarille kuin Kent Naganolle.
Arvio: Digitaaliuruista jäi valju olo Kaija Saariahon urkukonsertossa
Radion sinfoniaorkesteri onnistui Kent Naganon johdolla Brucknerin sinfoniassa. Sen sijaan Saariahon urkukonsertto ei noussut lentoon Musiikkitalon konsertissa.
Radion sinfoniaorkesterin perjantaisarjan konsertti huipentui sellaiseen sinfoniseen vyörytykseen, että raplingit olivat rapista Musiikkitalon seinistä. Anton Brucknerin neljäs sinfonia edustaa myöhäisromanttista vuolasta orkesterimusiikkia. Se on täynnä komeasti soivia vaskikuoroja, leveitä jousisoitinpinoja ja kuulaita puupuhaltimia. Toveittain kaiken yllä kumajavat väkevät patarummut. Sinfonian musiikillinen materiaali tulee moneen kertaan tutuksi, sillä säveltäjän arsenaaliin kuuluvat sinnikkäät ja loppumattomilta kuulostavat kertaukset.
Kaikesta runsaudesta huolimatta kuuntelija ei näissä sävelorgioissa kuitenkaan uupunut. Siitä piti huolta kapellimestari Kent Nagano. Hän valmisti meitä suuriin fortenousuihin ja toi turvallisesti takaisin suvantokohtiin, joissa koottiin voimia seuraavaan huipennukseen. Nagano muotoili taiten myös partituurin yksityiskohtia, mutta ei antanut suurten linjojen katketa kertaakaan pikkunäpertelyyn.
Harvoin olen nähnyt orkesterilaiset osoittavat niin paljon suosiotaan kenellekään muulle kapellimestarille kuin Naganolle. Energinen amerikkalaismaestro saikin Radion sinfoniaorkesterin panemaan parastaan: jouset soivat intohimoisesti ja käyrätorvien koraalikuoro soi kuin suoraan taivaasta.
Illan odotettu konserttonumero oli Kaija Saariahon Maan varjot -urkukonserton suomalainen ensiesitys. Teos valmistui kaksi vuotta sitten Lontoon Philharmonia-orkesterin, Montrealin orkesterin, Lyonin Kansallisorkesterin ja Southbank Centerin yhteistilauksena.
Teoksen mottona ovat Percy Bysshe Shelleyn oodin sanat: Yksi pysyy, moni muuttuu ja menee ohi; Taivaan valo loistaa iäti; Maan varjot katoavat. Saariaho kertoo valinneensa nuo säkeet isänsä muistoksi. Kenties näidenkin säkeiden valinta kuvastaa Saariahon tapaa lähestyä jumalallista, sillä onhan säveltäjä todennut, että " musiikki on tapani meditoida, katsoa syvälle olemassaoloomme, asioihin, josta en pysty puhumaan".
Urkukonsertto jakaantuu perinteisesti konserttojen tapaa kolmiosaiseksi. Muuta konserttoihin viittaavaa perinnettä ei sitten olekaan. Esimerkiksi tyypillinen virtuoosisuus on tyystin poissa. Tuntuu kuin Saariaho olisi välttänyt lajityypille luonteenomaista solistin ja orkesterin vastakkain asettelua. Aivan kuin säveltäjä olisi halunnut suodattaa urkukudoksen osaksi orkesterisatsia.
Konserton esityksestä jäi valju olo. Vika ei ollut suinkaan solisti Jan Lehtolan. Ongelma piilee teoksen rakenteessa ja urkuosuuden vaatimattomuudessa. Se ei nouse lentoon. Tämä saattaa johtua Musiikkitalon akustiikasta, sillä Lehtola soitti digitaalisella soittimella, jonka ääni on sähköisesti vahvistettu. Paikoin miksaus jätti urkujen äänen täysin orkesterin jalkoihin.
On suuri sääli, että Musiikkitalossa joudutaan konserttiurkujen puutteessa tyytymään sähköisiin pilipalisoittimiin. Lähes kaikissa merkittävissä eurooppalaisissa konserttitaloista on omat urut. Pitäisikö järjestää kansalaiskeräys urkujen saamiseksi Musiikkitaloonkin!
Jaa tämä artikkeli: