Kuva: Teos
Arvio: Kaikki mitä en halunnut tietää holokaustista
Neljä kirjallista sukellusta holokaustiin.
Auschwitz, heinäkuu 2012. Ihmisjoukot kulkevat loppumattomana virtana portin läpi. Kuulokkeiden kautta opas kertoo paikan historiasta. Puistattaa, vaikka on paahteinen kesäpäivä.
Samalla tavalla puistattaa, kun lukee Timothy Snyderin järkälemäistä tutkimusta Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset (Suom. Antero Helasvuo. Siltala 2015.) Snyder on mahduttanut neljäänsataanviiteenkymmeneen sivuun toinen toistaan karmeampia yksityiskohtia ja tietoa siitä, että Auschwitzissa kuoli vain pieni osa Hitlerin hullun ideologian uhreista.
Rinnakkain Snyderin tutkimuksen kanssa luen Eva Weaverin romaania Jacobin takki (Suom. Anna Lönnroth. Wsoy 2015.) ja Katja Petrovskajan sukutarinaa Ehkä Esther (Suom. Ilona Nykyri. Tammi 2015).
Kaikki kirjat, niin erilaisia kuin ovatkin, palautuvat saman kysymyksen äärelle: miksi tuiki tavalliset ihmiset käänsivät selkänsä kaikille niille kauheuksille, joita toisen maailmansodan vaiheilla tapahtui. Nykylukijaa tietenkin vaivaa pari muutakin kysymystä: Voiko holokausti toistua? Ja jos niin kävisi, kuinka itse toimisin?
Jakobin takki on romaani, joka kertoo isoisänsä takin perivästä Mikasta. Monitaskuinen takki kätkee sisäänsä liudan nukketeatterinukkeja, joiden avulla Mika huvittaa geton lapsia ja sattuman oikun vuoksi myös hupaisaa ohjelmaa kaipaavia natsiupseereita.
Vihattujen natsien hauskuttaminen käy luonnon päälle, mutta tuo samalla mahdollisuuden uskaliaaseen pelastustoimeen: takkinsa suojissa Mika pystyy kuljettamaan lapsia turvaan Varsovan geton muurien toiselle puolen.
Mielessäni sijoitan ukrainalais-puolalaiseen sukuun syntyneen Katja Petrovskajan kirjan linkiksi Snyderin tutkimuksen ja Weaverin romaanin välille: Petrovskaja liikkuu sukulaisiaan jäljittäessään niin Varsovan geton kujilla kuin Babi Jarissakin, joukkotuhopaikassa, josta Snyder kirjoittaa.
Petrovskaja kulkee katkelmallisten tietojen, googlen ja facebookin viitoittamalla reitillä etsimässä tuntumaa sukuunsa. Vastaan tulee kohtaloita, joista monet kytkeytyvät siihen samaan ajanjaksoon, josta Snyder ja Weaverkin kirjoittavat: on kuin katsoisi vuorotellen kolmea peiliä, joista jokainen näyttää vähän erilaisen kuvan samasta ajanjaksosta.
Kolmen aiheeltaan raskaan kirjan lukeminen tuntui painavalta urakalta, mutta päätän jatkaa. Luen vielä Katarina Baerin kirjan He olivat natseja (Teos 2016), jossa Baer kertoo isovanhempiensa tarinan.
Toisesta ajasta käsin on helppo sanoa, miten aiemmin eläneitten olisi pitänyt toimia. Toisen saappaisiin on vaikea astua, ja vielä vaikeampaa se on, jos kyseessä on natsin saappaat. Kuka edes haluaisi?
Nostan Baerille hattua: arvatenkin osin hyvin pienistä paloista on koottu yhden suvun, ja etenkin yhden perheen tarina, joka kertoo, minkälaisten vaiheiden kautta ihan tavallinen saksalainen päätyy toteuttamaan Hitlerin kieroutunutta ideologiaa. Ihmettelisin, jos kirja ei päätyisi ehdolle Tieto-Finlandia-kisaan.
Jaa tämä artikkeli: