Arvio: Kirjat kertovat toisesta maailmansodasta
Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut 70 vuotta.Tuoreet kirjat tutkivat sotaa ja natsivaltaa eri näkökulmista.
”Ja merkitsin näkymättömään päiväkirjaani suurin kirjaimin, jotka alleviivasin monta kertaa: kommunistiklaani adoptoi minut sotavuotena 1943.”
Sodan alettua juutalainen Marie Jalowicz joutuu pakkotyöhön Siemensille. Nuori nainen elää vaistonsa varassa, aavistaa tulossa olevan kuljetuksen keskitysleirille ja katoaa. Hän elää väärällä nimellä ja lainapassilla. Sodan ajan hän on Johanna Koch. Tottelemattomuus vallanpitäjän käskyille pelastaa hänen henkensä useammin kuin kerran.
Kansallissosialistien hallitsemassa Berliinissä asuu paitsi natsien kannattajia, jotka koostuvat ”Saksan petolliseksi osoittautuneesta sivistyneestä porvaristosta”, myös kommunisteja ja muuta vastarintaväkeä, joka ei hyväksy vallanpitäjiensä juutalaisvainoja vaan auttaa Marieta ja hänen kaltaisiaan jopa oman henkensä uhalla. Jalowicz Simon piirtää kirjassaan auttajistaan kuvan lämminsydämisinä ihmisinä, vaikka näkee myös heidän rosonsa.
Halu pysyä hengissä sotavuosina saa Marien sietämään kaiken muun. Lakonisesti hän raportoi yhden pakopaikkansa isännän sukulaismiehen öisistä vierailuista sängyssään ja joutumisestaan venäläisten sotilaiden raiskaamaksi. Ne ovat vain episodi episodien joukossa. Elämä on alituista muuttamista alkeellisista oloista toisiin, pelkoa ja nälkää, sopeutumista aina uusien auttajien mielentiloihin. Sodan jälkeen Marie romahtaa kahdesti, ensin sielun ja sitten ruumiin puolesta, mutta selviytyy.
Marie Jalowicz Simon ei sodan aikana uskaltanut tehdä juuri minkäänlaisia muistiinpanoja, ettei olisi vaarantanut auttajiaan. Hän ei myöskään tahtonut vuosikymmeniin kertoa kokemastaan. Vasta 75-vuotiaana, vähän ennen kuolemaansa, hän suostui puhumaan muistonsa äänikaseteille. Onkin ihme, miten kirkkaita muistikuvat ovat. Niitä tukevat kirjan toimittajien kokoamat historialliset asiakirjat.
Marie Jalowicz Simon ei avoimuudessaan ja terävyydessään säästä itseäänkään. Hänen tarinansa ansaitsee tulla muistetuksi.
ROMAANI ”Hän jyskytti kovempaa. Joku jyskytti takaisin, aseen perä hakkasi kattoa. ’Turpa kiinni, saksalaissika. Stalin ei ikinä päästä sinua ulos.’ Nyt ne voivat tehdä mitä tahtoivat. Kostoa ei tulisi.”
Opettaja Peter Faber viedään sotimaan kauas itään. Saksalaiset uskovat nopeaan voittoon. Päästäkseen vihkilomalle Peter solmii avioliiton tuntemattoman naisen kanssa. Sopimus takaa Kolmannelle valtakunnalle uusia kansalaisia ja vaimolle leskeneläkkeen.
Vaimon perhe pääsee piireihin ja muuttaa juutalaisperheen hienoon asuntoon. Itärintamalla sota jatkuu ja ankara talvi korjaa satoa. Kun Stalinin armeija käy hyökkäykseen, vastassa on enää muutama kourallinen huonosti varustettuja, yksin jätettyjä sotilaita.
Audrey Magee kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisesti. Ihmisen itsekkyys ja epäitsekkyys näkyvät pelkistettyinä sodan runnomassa maisemassa.
ROMAANI ”Talletin isän kirjeen muistikirjani väliin, revin kuoren ja poltin sen tuhkakupissa. Juho Stendahl oli kuollut Suomenlinnan vankileirillä, hänelle oli turha lähettää kirjeitä.”
Romaanihenkilö Juho Kivilaakso toimii Mannerheimin lähipiirissä, sukkuloi viestinviejänä Saksassa ja Venäjällä, tapaa Otto Kuusisen sekä taistelee rinnakkain muun muassa ”Marokon kauhun” Aarne Juutilaisen ja tarkkampuja Simo Häyhän kanssa. Paljastuu, että Juhon sodan alkaessa kadonnut upseeri-isä on vaihtanut puolta ja taistelee puna-armeijan joukoissa. Isän ja Juhon mutkikas suhde tuntuu jännitteenä läpi kirjan, eikä Juhon rakkauselämäkään ole rauhattomissa oloissa ongelmatonta. Vakoojaepäilyt saattavat häntä puolin ja toisin.
JP Koskinen punoo tarinaansa faktaa ja fiktiota. Kirjalle tuovat todentuntua kuvat sodan ajan lehtiartikkeleista ja asiakirjoista.
Jaa tämä artikkeli: