Kuva: Wsoy
Arvio: Kunnolla tutkittu arkkipiispa
Arkkipiispa Simojoki sai venyttää henkistä ja hengellistä minäänsä.
Martti Simojoki on sitten tyhjentävästi tutkittu – tai ainakin melkein. Emeritusprofessori Juha Sepon kirjoittaman elämäkerran kakkososa ilmestyi viime syksynä. Se on yhtä järkälemäinen kuin ykkösosakin, joka ilmestyi 2013. Päähenkilönsä lisäksi elämäkerta antaa elävän katsauksen aikakauden kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen asemaan.
Kakkososa alkaa 1960-luvulta Simojoen arkkipiispuuskauden alusta, jota leimasi poliittinen ja kulttuurinen radikalismi. Hannu Salaman jumalanpilkkasoppa lienee aikakauden tunnetuin tapaus, ja Simojokikin poltti siinä näppinsä.
Seppo kuitenkin osoittaa, ettei Simojoki suinkaan kuulunut konservatiiviseen rintamaan. Arkkipiispa onnistui itse asiassa varsin hyvin säilyttämään puhevälit eri suuntiin. Vasemmistolaisen ammattiyhdistysaktiivin kommentti on kuvaava: ”Jos Suomen kirkko olisi yhtä kuin arkkipiispa Simojoki henkilönä, niin se antaisi varmasti paljon enemmän kuin se tänä päivänä antaa".
Simojoki oli myös keskeinen vaikuttaja ekumeenisissa suhteissa, joissa Suomen ulkopolitiikka oli otettava huomioon. Seikkailut unkarilaisten ilmiantajien kanssa ovat jo hiukan jännääkin luettavaa. Tasapainoilu Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa käytävissä neuvotteluissa osoittaa, ettei kirkko ollut aivan rähmällään.
Eläköitymisen jälkeen Simojoesta kuoriutui esiin pohjalla ollut yksilökeskeinen pietisti. Vaikuttaa siltä, että arkkipiispana hän venytti henkistä ja hengellistä minäänsä, mikä on välttämätöntä ristipaineissa menestymiseksi. Jos jotain vielä voisi tutkia, se olisi Simojoen hengellinen linja. Hänen hartauskirjansa Päivän sana on yltänyt jo 14. painokseen.
Juha Seppo, Arkkipiispan aika. Martti Simojoki II. Wsoy 2015.
Jaa tämä artikkeli: