Archgoat on yksi vanhimmista suomalaisista black metal -yhtyeistä. Kuva: Pekka Routakorpi
Arvio: Matka yöpuolen gospelin maailmaan
Tero Ikäheimonen pureutuu suomalaisen black metalin historiaan ja tekijöihin. Katsomuksellinen kirjo liikkuu rationalistisesta satanismista gnostilaissävytteiseen luciferismiin.
Pirunkehto avaa ikkunan mustanhehkuvaan alakulttuuriin, jota leimaavat viehtymys ääri-ilmaisuun, voiman kokemiseen ja myyttiset pimeyteen, kuolemaan sekä esoteriaan nivoutuvat aiheet. Black metal on yksi raskaan rockin alalajeista, joka sai syntynsä 1980-luvulla.
Suomalainen black metal otti ensiaskeleitaan 1980-luvun lopulla, toinen vaihe nivoutui norjalaiseen toisen aallon black metaliin 1990-luvulla ja kolmas vaihe 2000-luvulle, jolloin on nähtävissä jonkinlaista paluuta underground-henkeen ja toisaalta kentän pirstoutumista. Kirjaa on koottu viitisenkymmentä haastattelua suomalaisilta black metal -muusikoilta ja muilta alan vaikuttajilta (usein taiteilijanimillä). Kyse on pitkän linjan puurtajista, jotka ovat taivaltaneet parikymmentä vuotta black metalin parissa.
Teos on kattava. Mukana on tunnettuja yhtyeitä kuten Impaled Nazarene, Horna, Barathrum, Satanic Warmaster sekä undergroundin syvemmissäkin uumenissa vaikuttaneita unohdettuja nimiä. Varhaisessa keski-iässä olevat haastateltavat ovat edelleen jollain tavoin mukana black metalin kentällä. Black metalin löytäminen varsin varhaisessa nuoruudessa on ollut kirjan henkilöille vahva ja merkityksellinen kokemus, eräänlainen ”herääminen ja kääntymys". Kirjassa kerrotaan ennen muuta musiikista, äänityssessioista, kappaleiden tekemisestä, levy-yhtiöistä ja keikoista.
Kirjassa käsitellään myös black metalin tekijöiden suhdetta satanismiin, okkultismiin, esoteriaan ja uskontoon. Teemoihin ei kuitenkaan päästä kovin syvälle, vaan pääpaino on musiikissa. Jotkut haastateltavista korostavat black metalin uskonnollista ja hengellistä merkitystä. Luxixul Sumering Auter toteaa: ”Näen hyvin vahvasti, että [Cosmic Churchissa] tehdään uskonnollista musiikkia.”
Black metalissa uskonto, erityisesti kristinusko, on perinteisesti peilauspintana ja ikään kuin ponnahduslautana. Tekstit ja kuvasto kumpuavat ”käänteisen” kristillisestä viitekehyksestä ja toisaalta esoteriasta laajasta kentästä. ”Voisin kuvailla olevani okkultisti ja mystikko, joka on löytänyt tiensä", pohtii Behexen-yhtyeen Torog. "Kuljen kohti jumaliani ja heidän mustaa valoaan.”
Vaikka mustan metallin lähettiläät ovat tulkinneet Saatana-mytologiaa eri tavoin, valtaosalle se merkitsee alkuvoimaista ja kesyttämätöntä energiaa. Satanismi liitetään itsensä löytämiseen ja raadollisen todellisuuden hyväksymiseen. Eorl Torht Tyrannus (Warloghe) kertoo, että Saatana edustaa hänelle: ”Tuntematonta pimeyttä tähtien välissä, suurta ymmärryksen valoa ja ennen kaikkea kuoleman kaikkia kasvoja, aineen olemassaolon lakkaamista”. Ismo ”IC” Meinander (IC Rex) katsoo Luciferin edustavan ennen muuta tietoa ja tasapainoa pimeän ja valon välillä.
Painiminen perimmäisten kysymysten kanssa on ollut monille hyvin tärkeää. Katsomuksellinen kirjo liikkuu rationalistisen satanismin, teistisen satanismin, pakanuuden ja gnostilaissävytteisen luciferismin välillä. Laajempana viitekehyksenä on lähinnä vasemman käden polun esoteria. Onpa eräs haastateltavista päätynyt buddhalaisuuden pariin.
Azazel-yhtyeen solisti Satanachia näyttää käsimerkkiä ja juo olutta. Kuva: Tero Ikäheimonen
Black metalissa dekadentti mahtipontisuus, mauttomuus ja räikeys menee usein koomisuuteen saakka. Monien katsomus on ajan myötä myös muuttunut ja kypsynyt, vaikka pohjavire onkin pysynyt osin samankaltaisena. Itsetarkoituksellinen ja provosoiva antikristillinen eetos ei ole enää välttämättä etualalla. Werwolf, (Satanic Warmaster) lohkaisee: ”Kun katsoo, miten kristinusko ja kirkko ovat halventaneet itseään, niin joskus kunniakkaan vihollisen puolesta vähän hävettääkin. –– Nykyään vihollinen on enemminkin liberalismi ja ihmisen olemattomuuden palvonta.”
Kirjassa ei myöskään peitellä rujoimpia asioita, oli kyse sitten rottien heittelystä yleisön joukkoon, itsensä viiltelystä, viinanhuuruisesta sekoilusta tai laittomuuksista.
Ikäheimosen kirja ei ole tutkimus, vaan journalistiseen ja rouheaan tyyliin tehty alakulttuurin kuvaus, jossa päärooleissa ovat itse tekijät. Kirjoittaja on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja haastatteluissa välittyy autenttinen kuva black metalin maailmasta.
Paikoitellen tekstiä olisi ollut hyvä tiivistää ja hioa. Kirja on kokonaisuudessaan kiinnostavaa luettavaa erityisesti uskonnon- ja kulttuurintutkijoille ja kenelle tahansa, jota kiinnostavat alakulttuurit.
Kirjoittaja Jussi Sohlberg työskentelee tutkimuskoordinaattorina Kirkon tutkimuskeskuksessa.
Tero Ikäheimonen: Pirunkehto – Suomalaisen black metallin tarina. Svart Publishing 2016.
Jaa tämä artikkeli: