Kohtaokas sivusilmäys. Anna Karenina (Keira Knightley) on käynyt Moskovassa sovittelemassa huikentelevaisen veljensä aviokriisiä. Matkalla hän tapaa kreivi Vronskin ja menettää mielenrauhansa.
Arvio: Miksi Anna pettää?
1870-luvulla ilmestynyt Leo Tolstoin kertomus Anna Kareninan ja kreivi Aleksei Vronskin lemmestä on ikikiehtova. Edelleen on arvoitus, miksi Anna luopuu aivan kaikesta rakkautensa tähden.
Joe Wrightin ohjaama elokuva Anna Karenina (2012) nostaa jälleen kiehtovalla tavalla esiin aviollisen uskollisuuden, rakastumisen, intohimon, omantunnontuskien ja anteeksiannon elementit.
Katsojasta ja hänen kokemuksistaan riippuu, miten hän Annan ratkaisuihin suhtautuu.
Anna elää taloudellisesti turvatuissa oloissa vähän kuivakkaan ja hallitun virkamiehen Aleksei Kareninin vaimona ja heidän 8-vuotiaan poikansa äitinä. Anna matkustaa filmin alussa Moskovaan tyynnyttelemään veljensä Stepan Oblonskin uskottomuudesta seurannutta aviokriisiä. Matkalla hän tapaa kreivi Aleksei Vronskin, ja parin katseet uppoavat kohtalokkaasti toisiinsa.
Kotona Pietarissa tilanne alkaa pian kiristyä huipentuakseen tanssiaisiin, joissa Vronski hylkää häneen ihastuneen Kittyn ja tanssittaa Annan antautumisen rajoille. Samoissa tanssiaisissa Tolstoin alter egoksi mainittu maatilanomistaja Konstantin Levin saa Kittyltä rukkaset ja vetäytyy loukkantuneena ja surevana maaseudulle. Tarina seuraa erityisesti näitä kahta parisuhdetta.
Pian Anna on aviomiehensä asettaman valinnan edessä: Anteeksianto on mahdollinen, jos Anna luopuu tunteittensa kohteesta ja täyttää aviolliset velvollisuutensa. Muussa tapauksessa Anna saa lähteä ja joutuu menettämään poikansa.
Anna valitsee rakkauden, eikä siitä hyvää seuraa.
Pietarin ja Moskovan tapahtumat on sijoitettu ikään kuin vanhaan teatteriin, jossa yläluokka esittää osansa niin kuin tapana on ja säätyläisille sopii. Lisäksi Wright panee tarinan henkilöt välillä tyyliteltyyn pyörivään liikkeeseen toistensa ympärille. Liikkeen pyörre huipentuu tanssiaisissa, joiden jälkeen Annalla ei ole enää paluuta entiseen.
Oikeat ja pienoisjunat jyskyttävät elokuvan lumisessa maisemassa ja jo alusta lähtien saadaan vaikuttavaa näyttöä junan pyörien kyvystä ratkaista ihmiselämän solmuja.
Levinin ( Domhnall Gleeson ) kotona sen sijaan aukeavat arot ja pellot, vilja tuleentuu ja sumu leviää aamuisin aukeille. Realistiset kuvat korostavat oikeaa, aitoa elämää. Tälle miehelle rakkaus on enemmän sielunkumppanuutta kuin leiskuvaa intohimoa. Hän on mutkaton, uskollinen ja rehti.
Levinin ajatusten on katsottu heijastelevan Leo Tolstoin omia käsityksiä: aitous ei löydy kaupungista vaan työstä ja yksinkertaisesta elämästä maalla.
Onko Anna sitten huikentelevainen ja halujensa vietävissä ilman, että hän osaa varautua seurauksiin? Wrightin Anna on ainakin vilpittömän yllättynyt, kun skandaali puhkeaa Pietarin oopperassa. Eräs katsoja tiivistää tilanteen hyvin: Ei se ollut niin pahaa, että Anna petti vaan se, ettei hän noudattanut sääntöjä.
Ja säännöt ovat naisille ja miehille hyvin erilaisia.
Kaunis Anna – niin kuin muutkin tarinan naiset – elää maailmassa, jossa miehet laativat lait ja valvovat niiden noudattamista. Matthew Macfadyen riehakas Oblonski ei katso voivansa naisiin menevälle luonnolleen mitään. Dolly-vaimo ( Kelly Macdonald ) suostuu miehensä krooniseen uskottomuuteen, Kitty ( Alicia Vikander ) sortuu suruun, kun hänet jätetään julkisesti houkuttelevamman mahdollisuuden vuoksi. Annalla ( Keira Knightley ) itselläänkään ei ole muuta mahdollisuutta kuin suostuminen sovinnaisuuteen ja itsensä kieltäminen tai vapauteen murtautuminen ja sosiaalinen itsemurha.
On tiettyä uljautta tavassa, jolla Anna etsii elämäänsä tilaa olla ja hengittää. Loppua kohti sääli häntä kohtaan vain kasvaa. Emmekö me omissa ratkaisuissamme tee samaa kuin Anna 1870-luvulla: yritämme löytää elintilaa tälle ainutkertaiselle elämällemme, joka on niin pian ohi?
Elokuvan tyylittely tuo sen lähemmäs nykyaikaa. Teatterimiljöö toimii ja avaa mielenkiintoisia siirtoja kohtauksesta toiseen. Ratkaisu on taloudellinen eikä katsojan tarvitse tyytyä pelkkään epookkiin.
Keira Knightley on vakuuttava ja herkkähermoinen Anna, jonka iho ja mieli kaipaavat pohjattomasti kosketusta. Aaron Taylor-Johnson on Vronskina kovin söpö pikkuviiksineen, sänkykamarisilmineen ja vaaleine kiharoineen, mutta itse en löytänyt hänestä suuren rakastajan vetovoimaa. Tai ehkä en vain usko intohimoon, joka leiskahtaa sekunnissa tuntemattomaan ihmiseen.
Jude Law Annan aviomiehenä on jäykkä, mutta aina ehdottoman korrekti. Alun jyrkkyydestä huolimatta hänessä on myös ymmärrystä, sillä hän sallii jopa rakastajan saapumisen Annan sairasvuoteen äärelle.
Anna Kareninan tarina ei ole mikään muinaisjäänne, vaikka naisen asema ja yhteiskunnan arvot ovat suuresti muuttuneet. Wrightin Anna on etsinnässään ja rohkeudessaan kovin moderni hahmo. Hänelle tekisi mieli sanoa: ”Elämä jatkuu, vaikka Vronski tekeekin jo lähtöä. Kyllä sinä selviät yksinkin.”
Jaa tämä artikkeli: