Alexander Deinekan Good Morning kuuluu näyttelyn hienoimpiin teoksiin. Kuva: Mihail Arefjevin yksityiskokoelma.

Arvio: Neuvostotaiteen näyttely murtaa stereotypioita

Didrichsenin museossa on nähtävillä myös elämäniloa, arkea ja eroottisuutta.

• 16.02.2016 15:50
• Otso Kantokorpi

Suurimmalla osalla meistä on käsitys siitä, mitä oli neuvostoliittolaisen taiteen sosialistinen realismi. Useimmille se on halveksittavaa epätaidetta, toisille naurua herättävää camp-huumoria.

Meillä on ylimalkainen käsitys uuden sosialistisen yhteiskunnan työn sankareista, joita taiteen piti ihanteellisesti kuvata. Neuvostoliiton kirjailijaliiton vuoden 1934 ohjeiden mukaan "taiteen tuli heijastaa ja tulkita elämää yhteiskunnan perusrakenteiden, sosiaalisten suhteiden kautta. Taiteen tuli myös tukea valtion pyrkimyksiä sosialistisen yhteiskunnan rakennustyössä."

Vielä viisi vuotta Josif Stalinin kuoleman jälkeen Muusikkojen liitto sai puolueelta viestin, joka mukaan "todellisuutta piti heijastaa liikuttavin, kauniin ja poeettisin kuvin, joiden läpi tunkeutuu optimismi ja jalo ihmisyys, rakentamisen paatos ja kollektivismin henki."

Harmaa välikausi

Miksi sosialistinen realismi epäonnistui? Englantilainen kriitikko John Berger totesi jo neuvostoaikana (1969), että sosialistinen realismi oli realismin valekaapuun puettua naturalismia ja sellaisenakin vain kuvitteellista. Naturalismista tuli eräänlainen alibi epäluonnolliselle ja valheelliselle.

Vuonna 1956 Nikita Hruštšov piti kuuluisan puheensa henkilökultista ja sen seurauksista. Joskus 1960-luvulla alkoi taiteessakin aikakausi, jota on tapana nimittää suojasääksi.

Kuvataiteen suhteen aikakausi on ongelmallinen: se ei tuottanut Jevgeni Jevtušenkon tai Andrei Tarkovskin kaltaisia maailmanluokan taiteilijoita. Hruštšov itsekin hyökkäsi abstraktin taiteen kimppuun vuonna 1962. Sitten alkoikin muualla maailmalla tunnetussa neuvostoliittolaisessa kuvataiteessa toisinajattelijoiden aika.

Tähän harmaaseen ja rajoiltaan epäselvään välikauteen iskee Didrichsenin taidemuseon uusi näyttely Olipa kerran neuvostotaide.

Jaloa inhimillisyyttä

Olen harrastanut venäläistä taidetta paljon. Olen ollut avantgarden lumoissa, ja olen suhtautunut huumorimielessä sosialistisen realismin kauheimpiin tuotoksiin. Siksi olikin vaikuttava kokemus nähdä näyttely sellaisilta neuvostotaiteilijoilta, joista vain yhden tuotanto oli entuudestaan tuttua: Aleksandr Deineka (1899–1969) oli Suomessakin aikoinaan jonkinlainen sankari.

Näyttelyltä on turha odottaa unohdettuja ja nyt uudelleen löydettyjä mestariteoksia. Sen voima onkin lähinnä siinä, että se murtaa stereotypioita. Suurin osa töistä on jonkinlaista sosialistista realismia, mutta ei sitä, mitä ennakkoluuloinen katsoja odottaa. Valheellisen herooisuuden sijaan tarjolla on arkea, pieniä asioita, elämäniloa, myös surua, herkkyyttä ja jopa kepeää eroottisuutta – eikä tämä koske pelkästään niin sanottua miehistä katsetta: on siellä komeita miehiäkin. Tarjolla on paljon "jaloa ihmisyyttä". Tuli jopa mieleen, että juuri tällaista sosialistisen realismin olisi pitänyt olla ollakseen aitoa taidetta. Se tuli vain liian myöhään.

Olisi helppo lopettaa kliseeseen, että Didrichsen on tehnyt kulttuuriteon, mutta nykykielisesti ja museon tietyn elitistisen historian huomioon ottaen totean mieluummin, että tämä näyttely on kova veto.