Arvio: Oopperan kummitus vie aliseen maailmaan
Elävä tulkinta. Äänen säröt ja kulmikas rock-olemus tuovat Ville Rusasen kummituksesta mieleen Kullervo-myytin.

Elävä tulkinta. Äänen säröt ja kulmikas rock-olemus tuovat Ville Rusasen kummituksesta mieleen Kullervo-myytin.

Arvio: Oopperan kummitus vie aliseen maailmaan

Maailman kuuluisimman musikaalin suomalaisversion parasta antia ovat huippuorkesteri ja huikeat solistit.

Kun Huutokauppa-prologin viimeinen tavara numero 666, jyhkeä kristallikruunu, kohoaa kohti taivaita Andrew Lloyd Webberin musiikin jytisyttäessä katsomoa, ollaan keskellä kauhuromanttista spektaakkelia.

Gaston Leroux´n samanniminen romaani vuodelta 1911 sai näyttämöversionsa vuonna 1986. Nyt sitä on esitetty yli 30:ssä maassa 140 miljoonalle katsojalle. Ja yhä täysille saleille. Kansallisooppera sai luoda hitistä muutamin muutoksin oman tulkintansa. Versio ei ole spektaakkelia kutistanut, vaan lavalla on parhaimmillaan 70 henkeä. Nick Davies´n riemukkaasti johtama orkesteri ja huikeat solistit ovat sen nautinnon ydin.

Oopperan kummitus sijoittuu 1800-luvun kulahtaneeseen Opéra Populaireen. Missä on sen salaisuus? Ihmisen muuttumattomassa luonteessa. Pölyttyneiden oopperahassuttelujen alla kulkevassa alitajuntaa herättelevässä, mystiikalla höystetyssä korkeajännitteessä. Järki vastaan tunne, turvallisuus vastaan intohimot, menneisyyden taakkojen paino. Siinä kenen tahansa elämän aineksia.

 

Järki vastaan tunne, turvallisuus vastaan intohimot, menneisyyden taakkojen paino. Siinä kenen tahansa elämän aineksia.”

 

Kun isäänsä sureva Christine ja äitinsä inhoama Phantom törmäävät, syntyy pakkomielteistä draamaa, jonka jälkeen kummankin on muututtava. Psykologisen tason suhteen ohjaaja Tiina Puumalaisen työ on tarkkaa.

Sen sijaan musikaalilta vaadittava joukkokohtausten vauhti, silmänruoka ja näyttelijäntyön iskulleen osuva naseva huumori jättää nälkäisen olon. Kohtausten rytmi laahasi ja tahallisen tyylittömistä Opéra Populaíren pahvitaustoista ei voi innostua. Tosin niitä liikutellaan vikkelämmin kuin eläviä ihmisiä. Toisen näytöksen kureliivilavaste alleviivaa Christinen naiseksi kasvua omituisen seksistisesti.

Viimeisistään toisen näytöksen avaavan suuren naamiaiskohtauksen pitäisi räjäyttää potti, mutta yhdessä ylöspäin kohoavat kädet eivät riitä nostamaan tunnelmaa. Vaikka kuoro laulaa komeasti, seisoskelemaan aseteltujen ensiluokkaisten tanssijoiden työllistämien lisäisi tehoja. Kunnon koreografia antaa odotuttaa itseään turhaan. Kauhuelementit ovat tussahduksia ja kylmäävien tapahtumien tehot peittyvät epätarkan ryntäilyn alle.

Sitä paremmin toimivat kolmiodraaman luolaston ja hautausmaan kohtaukset. Ensimmäisen näytöksen huipennus on Phantomin luolastoon johtava liikkuva portaikko. Mikä hiuksia nostattava keksintö, sijaisnäyttelijöiden luodessa illuusion pääparin loppumattomasta matkasta alisiin!

 

Oopperan kummitus upottaa mielen monimutkaisiin ja tummanpuhuviin kellarikerroksiin.”

 

Kolmiodraaman nuorten solistien laulu on enkelten maailmasta. Sofie Asplundin äänessä yhdistyy nuoruuden herkkyys ja arasta tytöstä vahvaksi naiseksi kasvava voima. Komean, rakastavan Tero Hajuniemen Raoul on ihanteellinen vastapari taipuisalla ja sävykkäällä tenorillaan.

Phantomin rooli on Ville Rusasen voitto. Äänen säröt ja kulmikas rock-olemus tekevät Rusasen kummituksesta paljon enemmän kuin satuolennon. Tulkinta tuo mieleen Kullervo-myytin. Huonoista lähtökohdista rimpuileva kompleksikimppu tarvitsee rinnalleen viattoman uhrin. Elävä tulkinta, joka tuo teoksen tähän päivään.

Oopperan kummitus upottaa katsojan urkujen pauhun ja sulosävelin myötä tiedostamattoman maastoon, mielen monimutkaisiin ja tummanpuhuviin kellarikerroksiin.

Andrew Lloyd Webber: Oopperan kummitus. Ohjaus Tiina Puumalainen. musiikin johto Nick Davies. Ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 4.9.

Jaa tämä artikkeli: