Pukuloistoa. Niin Ketun (Mari Palo, oik.) ja Kettuneidin (Hanna Rantala) kuin koko muun esiintyjäkaartinkin asut ovat ilo silmälle. Kuva: Heikki Tuuli/Suomen Kansallisooppera
Arvio: Ovela kettu livahti oopperaan
Harvoin on Kansallisoopperassa kohistu ennakkoon niin paljon kuin Leoš Janáčekin Ovelan ketun visuaalisesta kokonaisilmeestä. Siitä vastaa ensi kertaa siipiään oopperan palkeilla kokeileva Klaus Haapaniemi, Lontoossa asuva kansainvälisen tason kuvittaja ja suunnittelija.
Ennakko-odotukset eivät pettäneet, sillä Haapaniemi marssitti lavalle Ovelan ketun eläingallerian koko komeudessaan: ketut, koira, kukko, helmikana, sammakko, tikka, hyttynen ja mäyrä astelivat toisen toistaan visuaalisesti näyttävämmissä puvuissa, eivätkä ihmishahmojen puvutkaan jääneet yhtään vaatimattomammiksi. Sääli vain, että paikoin lavalla oli niin hämärää, että asusteiden yksityiskohdat jäivät osittain piiloon.
Harvinaista kyllä, koko produktion lähtökohta on ollut juuri visuaalinen ilme. Kenties siksi saksalaisen Immo Karamanin ohjaus jäi sivuosaan.
Ovela kettu on poikkeuksellinen ooppera, sillä se koostuu enemmän yksittäisistä kohtauksista kuin jäntevästi etenevästä draamasta. Kohtauksissa pohditaan sadun keinoin ihmisten ja eläinten suhteita. Aihe on kiinnostava, sillä eläinten inhimillistäminen on ajallemme tavallista. Mutta säilyykö silti eläin vain eläimenä?
Yhteistä kummallekin on, että ne kuoltuansa sulautuvat elämän suureen kiertokulkuun. Tämä onkin Ovelan ketun opetus. Se tulee kauniilla tavalla esiin Metsänvartijan loppumonologissa, missä hän muistelee menetettyä lemmikkikettuaan. Tämä näky loputtomasta luonnon kiertokulusta oli Janáčekille niin tärkeä, että hän määräsi tuon monologin esitettäväksi hautajaisissaan.
Ooppera on musiikillisesti mielenkiintoinen: eläinhahmot saavat kauniimpaa ja koskettavampaa musiikkia osakseen kuin ihmiset. Esimerkiksi vangitun ketun musiikki soi sydäntä särkevänä. Laulullisesti Ovela kettu ei tarjoa suuria aarioita tai huikeita yhtyekohtauksia. Repliikit ovat usein lyhyenpuoleisia, ja kokonaisuus jää fragmentaariseksi. Sen sijaan teoksessa on pitkiä välisoittoja, joiden aikana nähdään taidokasta tanssia ja pantomiimia. Oopperan parasta antia onkin rikas orkesterisatsi, jonka orkesteri Dalia Stasevskan johdolla toteutti parhaalla mahdollisella tavalla.
Ovelan ketun keskushahmoksi nousi Jaakko Kortekankaan Metsänvartija. Kortekangas on uransa siinä vaiheessa, että kaikki tuntuu onnistuvan: baritonissa on kiinteyttä ja imua, ja tulkinnoissa kokeneen taiteilijan syvyyttä. Vaikka Ovela kettu laulettiin suomeksi, Kortekangas oli ainoa solisti, jonka sanoista sai selvää katsomatta tekstityslaitetta. Mari Palo Kettuna ja Hanna Rantala Kettuneitinä näyttelivät suloisesti ja lauloivat mallikkaasti. Muu solistikaarti teki myös hyvää työtä. Kaikki eläytyivät rooleihinsa uskottavalla tavalla. Pikkurooleista suosikkini oli Ritva-Liisa Korhosen ylväänä tepasteleva Helmikana.
Leoš Janáček: Ovela kettu, ensi-ilta Suomen Kansallisoopperassa 23.1.
Ohjaus Immo Karaman. Visuaalinen kokonaisilme Klaus Haapaniemi. Lavastuksen ja puvustuksen toteutus Mark Väisänen. Valaistus Matti Leinonen, Rooleissa mm. Jaakko Kortekangas, Jeni Packalén, Juhani Riihimäki, Nicholas Söderlund, Waltteri Torikka, Mari Palo ja Hanna Rantala. Musiikinjohto Dalia Stasevska.
Jaa tämä artikkeli: