Julianne Moore tulkitsi muistisairaan Alicen hajoavaa maailmaa taidolla, joka toi Oscar-ehdokkuuden.
Arvio: Pala palalta minä katoan
Edelleen Alice. Elokuvateattereissa.
Nykyhetkessä elämistä pidetään tavoiteltavana asiana. Alzheimerin tautiin sairastuneen kohdalla siitä tulee perustila, kun muistot hapertuvat, sanat, paikat ja entiset taidot katoavat ja nimien ja kasvojen yhteys murtuu.
Edelleen Alice -elokuvassa Julianne Moore tulkitsee vähäeleisesti ja herkästi muistisairauteen uppoavan kielitieteen professori Alice Howlandin tuntoja.
Aluksi sairaudesta nähdään vain pieniä viitteitä. Älykäs Alice osaa kätkeä lisääntyvät vaikeutensa. Mutta sitten tulee diagnoosi: viisikymppisellä Columbian yliopistossa opettavalla Alicella on alzheimer.
Richard Glatzerin ja Wash Westmorelandin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva perustuu Lisa Genovan samannimiseen romaaniin.
Elokuva ei onneksi mässäile sairauden tuomilla kommelluksilla ja nöyryytyksillä. Katsoja oppii kerrasta, mitä ihmisen mielessä liikkuu, kun hän ei enää löydä kotinsa vessaan. Sitä enemmän elokuva valaisee Alicen sisäisiä tuntoja. Niin kirjakin.
Edelleen Alice tutkii myös niitä voimavaroja, jotka muistot meissä kussakin muodostavat. Alice on onnekas, sillä hänellä on kolme aikuista lasta, ura ja rakastava mies. Hän ei jää yksin.
Sairaus on rankka. Se vie äärirajoille. Alicekin ottaisi mieluummin syövän kuin tuntisi kadottavansa itsensä. Puhuessaan muistisairaille hän muistuttaa: me emme ole yhtä kuin tautimme.
Jaa tämä artikkeli: