Arvio: Pyhän Teresan hurmio ei kolahtanut
Taide ja mystiikka. Sara Oravan Rosario II vuodelta 2014 on yksi yritys katsoa Pyhän Teresan sydäntä.

Taide ja mystiikka. Sara Oravan Rosario II vuodelta 2014 on yksi yritys katsoa Pyhän Teresan sydäntä.

Arvio: Pyhän Teresan hurmio ei kolahtanut

Kymmenen suomalaista nykytaiteilijaa löi hynttyynsä yhteen tutkaillessaan hurmion osuutta taiteellisessa prosessissa.

Idea Pyhä Teresan hurmio -näyttelyyn syntyi Sara Oravan ja Stiina Saariston työhuonekeskusteluiden pohjalta heidän pohtiessaan taiteen ja mystiikan yhteyksiä. Taiteilijat muodostivat kuraattoriparin, joka valitsi näyttelyyn mukaan Jenni Eskolan, Jukka Korkeilan, Heli Rekulan, Seppo Salmisen, Henry Wuorila-Stenbergin, Juha T. Koskisen ja Merja Kokkosen sekä Antti Nylénin.

Nimensä näyttely sai Avilan Pyhästä Teresasta (1515–1582) , joka kirjoitti näin, kun enkeli lävisti hänen sydämensä kultaisella keihäällä: ”Se sytytti minut kauttaaltaan suureen rakkauteen Jumalaa kohtaan. Niin ankara oli tuska, että se pani minut vaikeroimaan, ja niin ylenmääräinen oli se suloisuus, jonka tämä suunnaton tuska minussa synnytti, ettei kukaan haluaisi sitä menettää, eikä sielu tyydy vähempään kuin Jumalaan.” Tätä voisi epäilemättä käyttää myös yhtenä mahdollisena pakottavan luomisprosessin määritelmänä.

 

”Viritys on kova, ja katsojalle annetaan lupaus päästä uskonnollista kokemusta muistuttavan taiteellisen luomisprosessin äärelle poikkeuksellisella tavalla.”

 

Pyhä Teresa ei ole ensimmäistä kertaa nykytaiteen inspiroija: Juha Saitajoki teki aiheesta kolme näyttelyä ja jopa väitöskirjan (2003). Moni taiteilija hakee innoitusta Gian Lorenzo Berninin (1598–1680) legendaarisesta veistoksesta Pyhän Teresan hurmio. Näin Saitajokikin, mutta tässä näyttelyssä välittäjähahmot ovat poissa. Taiteilijat eivät ulkoista Teresan sisäisyyttä ja hiljaisuutta kuvittamalla. Keskeiseksi teemaksi nousee näin Teresan kokemuksia muistuttava minuudesta luopuminen. Tiedotteen mukaan kuraattorit ovat valinneet näyttelyyn ”miltei masokistisella tavalla ja ehdottomuudella omaan luomisprosessiinsa suhtautuvia taiteilijoita”.

Viritys on kova, ja katsojalle annetaan lupaus päästä uskonnollista kokemusta muistuttavan taiteellisen luomisprosessin äärelle poikkeuksellisella tavalla.

Luulen, että Teresan kokemus on myöskin parhaimmillaan katsojan kokemus. Minuus saattaa hävitä, kun pääsee taideteoksen kanssa ekstaattiseen yhteyteen, jota on vaikea kuvata. Musiikissa ilmiötä nimitettiin minun nuoruudessani ”kolahtamiseksi”.

 

”Näyttely on täynnä hyviä teoksia. Ne jäävät kuitenkin yksittäisiksi eivätkä muodosta kokonaisuutena sellaista kaikupohjaa, jonka kautta olisi pakotettu sisään näyttelyn tematiikkaan. ”

 

Tämä näyttely ei kolahtanut. Mietin hämilläni syitä, ja päädyin kahteen.

Näyttely on täynnä hyviä teoksia. Ne jäävät kuitenkin yksittäisiksi eivätkä muodosta kokonaisuutena sellaista kaikupohjaa, jonka kautta olisi pakotettu sisään näyttelyn tematiikkaan. Niistä puuttuu yhteinen klangi. Esimerkiksi Sara Oravan maalauksissa aloin kiinnittää huomiota siihen, miten hänen isot maalauksensa muistuttivat hurmion sijaan taiteellisia suorituksia – vaikkapa taidokasta draperiaa eli kankaiden laskosten kuvaamista, mikä taiteessa on ollut yksi perinteinen laadun mittatikku. Pienemmissä maalauksissa tämä ulottuvuus puuttui: ne olivat intensiivisiä ja kiehtovia, mutta vain itsekseen.

Toinen syy oli temaattisen virityksen ylikorostuminen. Suuri osa ystävistäni on taiteilijoita. He kaikki tuntuvat ”suhtautuvan luomisprosessiinsa masokistisella tavalla ja ehdottomuudella”.

Taide nyt vain on tällaista. Tämä oli yksi satunnainen ryhmänäyttely sen osoittamiseksi.

Jaa tämä artikkeli: