Päivänsankarille. John Storgårdsin johtama Helsingin kaupunginorkesteri tarjosi Musiikkitalossa täydellisen Sibelius-kattauksen. Kuva: Marco Borggreve
Arvio: Sibeliuksen syntymäpäivillä Musiikkitalossa
John Storgårdsin johtama Helsingin kaupunginorkesteri huipensi suurenmoisella tavalla Jean Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuoden mestarin syntymäpäivänä.
Musiikkitalon yleisö sai kuultavakseen taiten suunnitellun ohjelman. Sibeliuksen Sadun, Luonnottaren ja Seitsemännen sinfonian sitoi yhteen Beethovenin Es-duuri pianokonsertto, "Keisarikonsertto", kumpikin säveltäjä kun on elänyt keisarillisessa maailmassa ja kummankin sinfoniat ovat kuin kiveen hakattuja järkäleitä.
Kullervo-sinfoniaa seurannut orkesterirunoelma Satu (1892/1902) on täynnä salaperäisesti väreileviä sielunmaisemia. Niissä voi olla kuulevinaan milloin suomalaisia vaaramaisemia, milloin Kalevalan sankaritaruja tai islantilaista mytologiaa. Kyse on kuitenkin enemmän sisäisistä näyistä, jotka Sibeliuksen kohdalla aivan liian usein banalisoidaan pelkästään luonnonkuvauksiksi. Orkesteria johtanut John Storgårds rakensi Sadun viipyilevään tyyliin, jossa jousien hiljaisilla tremoloilla oli tärkeä osansa.
Solistista glamouria
Beethovenin pianokonserton solistina loisti pianisti Lars Vogt, koska pianisti Yefim Bronfman oli sairastunut. Maailman parhaiden orkesterien solistina viihtyvä Vogt keskusteli musiikillisesti henkevään tyyliin orkesterin kanssa aivan kuin kyseessä olisi ollut kamarimusiikkiteos. Tämä tuli esiin varsinkin konserton lyyrisesti soineessa hitaassa osassa. Toisaalta laajassa avausosassa ja voitonvarmasti soineesta finaalista ei puuttunut solistista glamouria eikä juoksutusten helmeilevää kirkkautta.
Vogt palkitsi kiitollisen yleisönsä myös ylimääräisellä numerolla: Chopinin hellästi hyväilevä nokturni oli täynnä puolalaista kaihoa.
Maailman oopperalavoilta pikku hiljaa vetäytyvä Soile Isokoski on edelleen huippuvireessä kimaltavine sopraanoineen. Luonnottaressa ylä-äänet soivat kirkkaasti, ja alarekisterin tumma kauneus on pyöristynyt entisestään. Kalevalan säkeisiin perustuva teos kertoo, kuinka sotkan munan puolikkaasta luotiin taivaan kansi ja hohtava tähtitaivas. Sibeliuksen kansallisromanttiseen kauteen kuuluva teos valmistui kesällä 1913 hämmästyttävän lyhyessä ajassa ilman säveltäjän teosten synnylle niin tyypillistä tuskaa ja kamppailua.
Latautunut orkesteri
Illan päänumerossa, Seitsemännessä sinfoniassa, ei kansallisromantiikasta ole enää rahtuakaan jäljellä. Sibeliuksen sinfoniasarjan päättävä teos murtaa perinteisen sinfonian muodon, sillä se on yksiosainen. Sinfonia soi kirkkaassa C-duurissa.
Kauniin koraaliteeman sekä Adagio-taitteen juhlavan pasuunateeman siivittäminä John Storgårds ja HKO kasvattivat musiikillista jännitettä, joka laukesi vasta sinfonian viimeisiin sointuihin. Orkesterin jouset soivat täyteläisesti ja vasket juhlallisen majesteettisesti. Tuntui kuin orkesteri olisi ladannut esitykseen koko sen Sibelius-perinteen, mitä se on kantanut säveltäjän monien sinfonioiden kantaesityksistä saakka.
"Orkesterin jouset soivat täyteläisesti ja vasket juhlallisen majesteettisesti. Tuntui kuin orkesteri olisi ladannut esitykseen koko sen Sibelius-perinteen, mitä se on kantanut säveltäjän monien sinfonioiden kantaesityksistä saakka."
Täydellisen Sibelius-kattauksen jälkiruokana oli Storgårdsin tarjoama ylimääräinen numero Kurkikohtaus, joka on sävelletty Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema. Sen hauras tunnelma ja puupuhaltimien soolot toivat Musiikkitaloon kurjet. "Minun nuoruuteni linnut", Sibelius sanoi Ainolle hieman ennen kuolemaansa.
Jaa tämä artikkeli: