Rautakauden mahtimies. Jussi Kaakisen taidokas ja oivaltava kuvitustyö on kirjan keskeinen elementti.
Arvio: Suomen kuvien historia – lapsilleko?
Otavan tietokirja Suomen taiteen historiasta ”putsaa pöydän” lapsille tehtyjen taiteen tietokirjojen osalta pitkäksi aikaa. Se on kutistuvan tietokirjallisuuden ja niukan taidekirjakustantamisen maassa suurponnistus, jota pitää tervehtiä ilolla.
Suomen lasten taidehistoria on tavallaan sisarteos vuonna 2005 julkaistulle Suomen lasten historialle, joka oli monella tavoin menestys. Tekijät ovat pitkälti samat, ja perusideakin toistuu: Teksti etenee kronologisesti ajassa eteenpäin, ja kirjassa vuorottelevat tietopainotteiset aukeamat ja lapsen näkökulmasta kuvatut pienet eri aikoihin ja aihepiireihin kirjoitetut tarinat. Ne tuovat kulloisenkin aiheen henkilöittensä kautta lähelle lapsen omaa kokemusmaailmaa.
Kuvien – sekä valokuvien että varta vasten kirjaan tehtyjen kuvituskuvien – määrä on valtava. Jussi Kaakisen maalaamat ja piirtämät kymmenet, aina aihepiireihin paneutuneet kuvat ovat sommittelultaan kekseliäitä. Värimaailma on kaunis ja toisinaan toteutettu tarkoituksellinen luonnosmaisuus toimii.
Visuaalinen kulttuuri ymmärretään kirjassa ihailtavan laajasti. Mukana on valtavasti asiaa: niin kivikirkon teko-ohjeet kuin postin tunnuksen kehitysvaiheita, muotoilua, veistoskiistoja kuin uusimman nykytaiteen teoksia. Tämä avara näkökulma ja myös tekstin suuri määrä tekevät kirjasta kiinnostavan selailtavan ja kelpo lukukokemuksen myös aikuiselle. Tosin lukijalle ennestään tutut aihepiirit voivat tuntua melko ohuelti käsitellyiltä kun kullekin ilmiölle on niin vähän tilaa.
Monet ominaisuudet tekevät kirjasta kuitenkin ongelmallisen pienemmälle lukijalle. Moni aukeama on yhtä täysi asiaa ja sekava kuin osa nykylasten koulukirjoista: lyhyitä tekstikokonaisuuksia, laatikoita ja kuvatekstejä kimarana, josta on vaikea löytää hierarkiaa. Kirjan kielikään ei ole kaikkein helpointa, vaikkakin sujuvaa ja sidoksista.
Tuntuu kuin noin joka toinen aukeama (tarinat) olisi tarkoitettu pienemmille lapsille ääneen luettavaksi ja samaten noin joka toinen nuorille, yläaste- ja lukioikäisille (tietoaukeamat). Tarinat saattavat kuitenkin näistä viimeksi mainituista tuntua lapsellisilta.
Fiktiiviset tarinat alkavat toisinaan keskeltä tapahtumien vyöryä, ilman, että paikka ja henkilöt ovat ollenkaan ennestään tuttuja. Tässä kohdin moni pienempi lukija tai kuulija saattaa pudota kärryiltä ilman aikuisen keskusteluapua.
Pidän kirjaa toimivana yläkoululaisten ja aikuistenkin käyttöön. Pienemmille lapsille se toimii kiehtovana kuvien selailukirjana ja aikuisen kanssa luettavana. Mutta kirjan nimi olisi hyvin voinut olla ”Suomalaisten kuvien historiaa kaikille”.
Jussi Kaakinen, Juha Kuisma ja Kirsti Manninen (sekä asiantuntijana Timo Valjakka): Suomen lasten taidehistoria. Otava 2009. 224 s, 48 e.
Jaa tämä artikkeli: