Dokumenttielokuva paljastaa Talvivaaran kaivoksen mittasuhteet. Kuva: Zone 2 Pictures
Arvio: Talvivaara tarttuu mieleen
Talvivaaran miehet on dokumentti, jota Markku Heikkinen ei suunnitellut tekevänsä. Onneksi uteliaisuus pakotti kainuulaismiehen kameroineen kaivokselle.
Elokuvateatterin penkeille asettuu iso joukko nuoria ja keski-ikäisiä aikuisia. Tavallisia miehiä ja naisia, keitä tahansa meistä. Tuokion kuluttua valkokankaalla on samanlaisia. Kuva johdattaa meidät elämään heidän kanssaan hetkiä Talvivaaran kaivoksella.
Dokumentti etenee eleettömästi, saarnaamatta. Kamera vain katsoo, mitä tapahtuu.
Suuret kalliot lohkeavat, valtavat koneet murskaavat ne muruiksi ja murut kasataan jättiläismäisiksi kasoiksi. Kasoihin luodaan optimaaliset olosuhteet bakteeristolle, joka liuottaa kivistä malmia.
Ne tavalliset ihmiset tekevät töitään. Tarkkailevat monitoreja, varustautuvat avaruudellisen näköisin suojapuvuin ja marssivat määrätietoisesti putkien, letkujen, sihisevien höyryjen ja korkeiden metallirakennelmien väleissä.
Prosessi ei pysähdy, mutta katsoja pysähtyy haukkomaan henkeään monissa tuokioissa.
Eräs Talvivaaran mies kertoo kyyneliä vastaan taistellen rikkivetymyrkytykseen kuolleesta työkaveristaan.
Monen kerrostalokorttelin kokoiset ikiaikaiset kivimassat räjähtävät hetkessä muruiksi.
Toinen Talvivaaran mies luettelee rauhallisesti pitkän jonon pelottavia myrkkyjä, joita prosesseissa käytetään.
Suomalainen mies katsoo järkähtämättä suoraan silmiin toista suomalaista miestä, Talvivaaran tiedottajaa, ja lausuu painokkaasti: "teidän täytyy nyt lopettaa se valehteleminen ihan kerta kaikkiaan."
Elokuvaa seuraa mahdollisuus keskustella. Koko salillinen jää paikoilleen. Markku Heikkinen, Talvivaaran miehet -dokumentin ohjaaja esittelee Maija Vidqvistin, joka konsultoi Talvivaaraa syksyllä 2012 ja oli keväällä 2013 yhtiön vesienhallinnan johtaja. Paikalla on myös Marko Erola, Kirottu kaivos -kirjan kirjoittaja, joka edustaa enemmänkin kyseisen kaivoksen puolustajaa ja ymmärtäjää.
Heikkinen pyysi Erolaa mukaan elokuvan jälkeiseen keskustelutilaisuuteen saadakseen asialle lisää näkökulmia. "Markku jopa pyysi minua Facebook-kaverikseen. Suostuin, kysyttyäni ensin haittaako, vaikka olen juuri kirjoittamassa Talvivaaran miehet -elokuvasta lyttäävää arvostelua Taloussanomiin. Ei se kuulemma haitannut. Se kertoo Heikkisestä paljon", Erola kuvailee.
Yleisö kysyy paljon, keskustelu on vilkasta, asiallista, vakavaa. Puhutaan siitä, miten helposti Heikkinen pääsi kuvaamaan Talvivaaran arkea. Siitä, millaista tuhoa karkaavat jätevedet saisivat pahimmillaan aikaan joutuessaan suuriin vesistöihin. Siitä, miten tämän kaivoksen ympäristötuhojen seuraaminen vie huomiota monen muun teollisuuslaitoksen vastaavanlaisista ongelmista.
Kaiken jälkeen kotimatkalla vilisevät mielessä mittasuhteet ja vääjäämättömät vastakkainasettelut. Kauppakassien kokoiset hiekkasäkit, joilla yritetään tilkitä jättimäisiä reikiä kipsisakka-altaan laidoissa. Niiden vastaparina kaivoksen henkilöstöruokala, jossa on useita erilaisia kipposia jätelajittelua varten. Kainuulaisen kaivostyöläisen talovelat ja valtion miljardit. Kesäasukkaan saunan jälkeinen pulahdus järveen ja paksuna vaahtona möyrivä vihreä vesimassa. Viiden vuosikymmenen tulot arvometalleista ja ikiajoiksi menetetyt maisemat. Ihmisen elämä ja pörssikurssit.
Olo on mittasuhteiden mykistämä, ja silti hiukan toiveikas. Ihmiset haluavat nähdä, tahtovat tietää. Puhuvat, toimivat, välittävät. Korvissa kaikuvat Maija Vidqvistin sanat: "vain kahta asiaa tämänkin mittaluokan asioissa lopulta tarvitaan - rahaa ja tahtoa."
Pari viikkoa myöhemmin Talvivaarasta kuuluu jälleen: kaivokselle on ilmaantunut ostajaehdokas. Markku Heikkinen on uutisen julkaisun aikaan jo kameroineen kaivoksella. Tarina jatkuu, tavalla tai toisella.
Jaa tämä artikkeli: