Taneli Eskola tunnetaan mustavalkoisen kuvan mestarina, mutta näyttelystä löytyy esimerkiksi hänen Kaivopuistosta vuonna 1998 ottamansa värivalokuva.
Arvio: Taneli Eskola on mustavalkoisen kuvan runoilija
Valokuvaajan töitä on esillä Valokuvataiteen museossa viideltä vuosikymmeneltä.
Valokuvataiteilija Taneli Eskola (s. 1958) tunnetaan pedanttina, mikä ei pimiössä touhuavalle ja laitteistaan kaikki tehot haluavalle valokuvaajalle ole huono ominaisuus. Eskolaa ovatkin pitkään kiinnostaneet valokuvaan liittyvät paino- ja vedostusmenetelmät. Hän muun muassa kirjoitti Kari Holopaisen kanssa kirjan Gravyyrioppi (Musta Taide 1995), joka käsitteli syväpainotöitä. Mustavalkoisen kuvan tekijälle esimerkiksi oikean ja kunnollisen mustan löytäminen tuntuu olevan ikuinen haaste.
Tavalliselle valokuvan rakastajalle nämä ovat vain taustatöitä, joilla varmistetaan elämyksen intensiteetti. Vaikka Eskola olisi kuinka pedantti tahansa, katsojalle hän näyttäytyy kuitenkin ennen kaikkea mustavalkoisen kuvan runoilijana.
Valokuvaaja leikittelee usein kuvan syvyysterävyydellä, mutta Taneli Eskola on vienyt kuviensa syvyyden vieläkin pidemmälle. Hänelle kuva ei ole vain visuaalisen havainnon tuottama oivallus, vaikka silläkin on yhden hänen esikuvansa, Henri Cartier-Bressonin (1908–2004), tavoin merkityksensä. Eskolan kuvat ovat oivaltavia, ja niistä voisi esikuvan tavoin todeta, että hän "sekunnin murto-osassa tunnistaa sekä tapahtuman merkityksen että sen muotojen järjestymisen".
Mikään seurailija Eskola ei kuitenkaan ole. Toisin kuin Cartier-Bresson, Eskola on aina ollut kiinnostunut myös faktoista. Tässä on innoittajana toinen esikuva, I. K. Inha (1865–1930), legendaarinen kansanperinnettä tallentanut valokuvaaja ja kirjailija. Eskolan valokuvissa yhdistyy monta asiaa, kulttuurihistoria, kulttuurihistorian tallentamisen historia ja kaiken kruunaava henkilökohtainen läsnäolo. Hyvä esimerkki tästä on hänen massiivinen Aulanko-pakettinsa: Kuva-Aulanko (Musta Taide 1997) sekä Teräslintu ja lumpeenkukka – Aulanko-kuvaston muutosten tulkinta (Musta Taide 1997). Kirjaparissa on mukana sekä Eskolan väitöstutkimus että omakohtainen aiheen tallentaminen valokuvaamalla.
Vaikka Taneli Eskola on sielultaan selvästi tutkija, hän osaa myös tiivistää tuloksiaan runonkaltaiseen pienempään muotoon. Tällainen oli esimerkiksi pieni ja tavattoman kaunis Tamme-Laurin tapaus (Musta taide 2001), joka oli yhtä aikaa kulttuurihistorialla varustettu valokuvateos ja essee siitä, mitä oli mennä kuvaamaan kohdettaan, yhtä Viron legendaarisimmista tammista Otepään Urvasten kylässä, sekä taidefilosofinen tutkielma taiteesta toimintana. Kirja taitaa olla ainoa valokuvataideteos, joka on saanut minut varta vasten lähtemään retkelle.
Eskolan valokuvissa yhdistyy monta asiaa, kulttuurihistoria, kulttuurihistorian tallentamisen historia ja kaiken kruunaava henkilökohtainen läsnäolo.
Valokuvataiteen museo on nyt koonnut saleihinsa Eskolan tuotantoa peräti viideltä vuosikymmeneltä. Kyseessä ei ole tutkittu, retrospektiivinen ja kronologisesti rakennettu näyttely, millä halutaan varmaankin korostaa hänen kuviensa elämyksellistä puolta ja niiden ajattomuutta. Mutta ei instituutio mahda sille mitään, että katsojan silmä vie väistämättä ajatukset kuluneeseen aikaan. Pelkästään vanhat Helsinki-kuvat ovat kiehtovia tässä suhteessa.
Ehkä ratkaisu on sittenkin hyvä: ei elävää ja aktiivista taiteilijaa kannata vielä lokeroida. Parempi jäädä odottelemaan uusia kiinnostuksen kohteita.
Jaa tämä artikkeli: