Erilaisia mielipiteitä. Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen haastattelivat videoteokseensa yli sataa suomalaista. Kuva: Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen

Arvio: Tarinat tilastojen takana

Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen teoksessa 101 suomalaista kertoo, mitä mieltä he ovat esimerkiksi maahanmuuttajista ja armokuolemasta.

• 26.10.2015 10:40
• Otso Kantokorpi

Opiskelin 1980-luvulla sosiologiaa ja muistan sen valaistumisen hetken, jolloin päätin olla loppuelämäni vastaamatta mielipidemittauksiin. Harjoittelimme empiirisen sosiaalitutkimuksen menetelmäkurssilla kyselyiden tekoa sekä tulosten esittämistä ja arvioimista. Tajusin melko nopeasti, että eivät ihmiset ole kovinkaan mustavalkoisesti mieltä jostain asiasta. Muutenkin uskoni kvantitatiivisiin menetelmiin ja tilastotieteeseen mureni – lähipiirissäni ei esimerkiksi ollut yhtäkään perhettä, jolla oli 1,6 lasta.

Muistot tulvahtivat mieleeni, kun katsoin Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen tuoreen näyttelyn pääteosta 101 kaikkien puolesta (2015), jossa sata suomalaista ihmistä kertoo videoklipeissä taustoja antamiinsa samaa mieltä / eri mieltä -vastauksiin. Julkisesta keskustelusta poimitut 30 teemaa liikkuvat laajalla skaalalla maahanmuuttajista armokuolemaan, susikysymykseen ja rakkauden merkitykseen sekä voin ja margariinin eroihin. Ihmiset on valittu tilastollisen poikkileikkauksen periaatteella: mukana on 51 naista, 11 asuu Helsingissä, kolme Lapin läänissä ja niin edelleen.
 

Onneksi haastatellut ihmiset kertovat rohkeasti elämästään. Taide on tunnetusti taitolaji, ja yhteisöllisessä taiteessa yksi keskeinen taito on luottamuksen luominen. Tämän Kalleiset selvästikin osaavat."

Kurkistusluukku todellisuuteen

Poikkileikkaukseen voi toki suhtautua lähinnä huumorilla, ja sellaiseksi sen valinta on tulkittavakin. Kalleiset eivät yritä tehdä empiiristä sosiologiaa vaan pikemminkin tarjota kurkistusluukun sosiaaliseen todellisuuteen sellaisena kuin se muotoutuu kunkin yksilöllisen ja siis satunnaisen henkilöhistorian myötä. Se sisältää myös ristiriitoja, joita ei numeroilla koskaan kykene tavoittamaan.

Annan vastaansanomattoman käytännön esimerkin teoksen haastatteluista. Kun akateemisesti koulutetulta niin sanotun tieteellisen maailmankatsomuksen omaavalta henkilöltä kysytään, uskooko hän kuolemanjälkeiseen elämään, hän vastaa ymmärrettävästi itse kysymykseen kielteisesti, mutta eksyy sitten haastattelussa miettimään sitä, miten hän leikkaa vihanneksia täsmälleen samalla tavalla kuin hänen edesmennyt äitinsä. Mitä on siis kuolemanjälkeinen elämä? Elääkö hänen äitinsä hänen arjessaan, esimerkiksi keittiössä?

Kalleisten teos on täynnä harmaita alueita, jotka monet johdattavat katsojan vääjäämättä omiin mielipiteisiin, niiden syntyhistoriaan – tarinoihin, jotka eivät useinkaan tunnu käyvän yksiin mielipiteiksi nimitettyjen väitelauseiden kanssa.

Näyttelyssä on toinenkin teos, joka saattaa katsojan nopeasti miettimään omaa henkilöhistoriaansa. Se, miten asiat olivat (2015) sisältää videoklippejä, jossa ihmiset muistelevat hylkäämiään mielipiteitä. Minäkin ryhdyin välittömästi inventoimaan: mieleeni tuli kaksi.

Onneksi teoksiin haastatellut ihmiset kertovat rohkeasti elämästään. Taide on tunnetusti taitolaji, ja yhteisöllisessä taiteessa yksi keskeinen taito on epäilemättä luottamuksen luominen. Tämän Kalleiset selvästikin osaavat.