Zoltan Popovitsin töissä yhdistyvät runollisesti luonnon ja kulttuurin rakenteet. Vuonna 2015 valmistuneen Kainin merkin materiaalina on kirsikkapuu. Kuva: Amos Andersonin taidemuseo
Arvio: Zoltán Popovits on virtuoosimainen puunkäsittelijä
Taiteilijan teokset henkivät esteettisen ja psykologisen ulottuvuuden lisäksi rakenteiden ja fysiikan lakien syvällistä tuntemusta.
Välillä harmittaa, kun Suomessa vieläkin valitellaan sitä, että taidemaailmamme on umpioitunut kansalliseen projektiin. Ei tämä oikeasti pidä paikkaansa. Taidemaailmamme on jo ainakin 1960-luvulta asti ollut avoin kansainvälisille virtauksille ja myös ottanut vastaan ulkomaisia tekijöitä. Yksi näistä on Yhdysvalloissa koulutuksensa saanut unkarilaissyntyinen kuvanveistäjä, keraamikko ja korutaiteilija Zoltán Popovits (s.1940).
Popovitsin kosmopoliittinen tausta näkyy myös hänen työssään: teoksista henkii yhtä lailla vankka eurooppalaisen modernistinen perinne kuin kokeilevampi yhdysvaltalainen pop- ja vastakulttuurikin. Popovitsille on kuitenkin käynyt niin kuin monelle ikääntyvälle ja viisastuvalle taiteilijalle: kaiken hälyn myötä se vähän hiljaisempi luonto materiaaleineen on alkanut myös näkyä yhä enemmän kuvanveistäjän työssä. Tässä suhteessa Popovits on nykyään varmaan yhtä lailla unkarilainen kuin suomalainenkin. Unkarin hän tosin löysi uudestaan vasta vanhemmilla päivillään.
Moniulotteisia töitä
Popovitsin monipuolisuutta lisää hänen koulutuksensa: hän on opiskellut taiteen lisäksi arkkitehtuuria ja lentokonesuunnittelua. Tavallaan tämä on aika luonteva kombinaatio: taide käsittelee usein suuria unelmia, ja mikä on historiallisesti ollut sen suurempaa kuin halu pysyä ilmassa tai rakentaa mahdottomia rakenteita? Lentämisestä on myös lyhyt matka psykologiaan ja unien maailmaan, joka sekin on aina ollut taiteen käyttövoimaa.
Ei ole tavallaan ihme, että kun katselen näyttelyssä Popovitsin virtuoosimaista puunkäsittelyä, mietin väistämättä sitä, minkälainen olisi hänen veistämänsä puinen lentokoneen potkuri. Olen aina ihaillut sellaisia ilmailumuseoissa. Esimerkkini on perusteltu, sillä veikkaisin, että Popovitsin huikeat suoritukset kumpuavat osin hänen taustastaan. Silkan pinnan estetiikan lisäksi teoksista henkii rakenteiden ja fysiikan lakien syvällinen tuntemus. Tähän kun vielä lisätään psykologinen ulottuvuus ja ehkä juuri iän tuoma viisaus, voi teoksista nauttia poikkeuksellisen monin tavoin.
Näyttely jää vajaaksi
Zoltán Popovitsin näyttely on täynnä kiinnostavaa taidetta. Taiteemme lähihistoriasta kiinnostuneille se on selvästi yksi vuoden kohokohdista, mutta sellaisenakin se jää silti vajaaksi. Vaikka se on retrospektiivinen katsaus luoville 50 vuodelle, se ei avaa kokonaan Popovitsin merkitystä suomalaiselle taiteelle. Se on selkeästi koostettu lähinnä esteettisin perustein, eikä se rosoisuus ja kokeilevuus, joka Popovitsille on myös ollut ominaista, näy kunnolla.
Näyttelyn yhteyteen olisi voinut laatia vaikka erillisen dokumentaarisen koosteen, jossa näitä ulottuvuuksia olisi voinut tuoda esiin. Muistan esimerkiksi hienoja mustavalkoisia valokuvia ennakkoluulottomista ympäristötaideprojekteista, joita Popovits teki Taideteollisen korkeakoulun oppilaidensa kanssa 1970–80-lukujen vaihteessa. Lisäksi olisin kaivannut kunnon tutkittua näyttelyjulkaisua, jossa Popovitsin ura olisi pysyvästi näytillä myös näyttelyn jälkeen. Ei tällaisia katsauksia nykyään niin usein järjestetä.
Zoltán Popovits, Teoksia vuosilta 1966–2016, Amos Andersonin taidemuseossa 9.1.2017 saakka. Avoinna ma, to, pe klo 10–18, ke klo 10–20, la, su klo 11,17, ti suljettu. Liput 12/8 e.
Jaa tämä artikkeli: