Asiaviihdettä natseista
Toisessa maailmansodassa Argentiina muodostui keskeiseksi natsien tukijaksi ja tukikohdaksi. Kun kolmas valtakunta tuhoutui, Argentiinassa vuonna 1943 sotilasvallankaappauksen tehnyt Juan Perón tarjosi natsitiedemiehille ja -insinööreille turvapaikan voidakseen hyödyntää heidän taitojaan teollisuudessa ja armeijan tutkimuksissa.
Argentiinan salainen poliisi johti Euroopassa ”rottalinjaksi” sanottua verkostoa, joka auttoi natseja pakenemaan sotarikostuomioistuinta. Perón oli liittoutunut katolisen kirkon kanssa, ja monet luostarit ja rukoushuoneet Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa toimivat salaisen poliisin turvakoteina, joista natseja salakuljetettiin tekaistujen henkilöllisyyksien avulla Etelä-Amerikkaan. Vatikaanin sekaantuminen natsien pakoon oli osa katolisen kirkon taistelua kommunismia vastaan.
Yksi pakenijoista oli SS-Obersturmbannführer Adolf Eichmann , juutalaisten kansanmurhan operatiivinen johtaja. Hän pääsi Punaisen ristin passilla Argentiinaan.
Amerikkalaisen toimittajan Neal Bascombin (s. 1971) jo vuonna 2009 ilmestynyt mutta vasta nyt suomennettu Tähtäimessä Eichmann – Pahamaineisen natsirikollisen metsästys kertoo dokumenttidekkarin tyyliin tarinan siitä, miten Israelin tiedustelupalvelun agentit saivat siepattua Eichmannin kesäkuussa 1960.
Bascomb käyttää aika tavalla värikynää kuvaillessaan, milloin Eichmannin ”kädet vapisivat” tai miten hän sytytti tupakan. Teos on silti tärkeissä kohdissaan dokumentoitu tarkasti, ja sen lähteenä ovat holokaustista selvinneiden todistukset sekä Eichmannin oikeudenkäynnin materiaali. Niin sanotuksi asiaviihteeksi teksti on sujuvaa.
Siinä missä Hannah Arendtin kuuluisa Banality of Evil jättää vaikutelman tasapainoisesta ja psykiatrien mielestä terveestä Eichmannista, Bascombin teos synnyttää kuvan häikäilemättömästä psykopaatista.
KIRJA Saksalla on keskiajan Hansa-kauppiaista asti ollut merkittävä vaikutus Suomeen. 1800-luvulta alkaen sotaisa saksalainen kasvatusihanne löi leimansa suomalaisiin, ja vuoden 1918 kuningashankkeessakin radikaali oikeisto halusi Suomen hallitsijaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin . Saksa näkyy myös maamme arkkitehtuurissa, ja kansallisfilosofiksi kutsuttu J. V. Snellman oli hegeliläinen.
Aihepiirin moniulotteisuutta ajatellen on pettymys, että tietokirjassaan Suomi ja Hitlerin Saksa 1933–1939 historioitsija Osmo Hyytiä tyytyy isoilta osin vain lehdistökatsaukseen. Sanomalehtien reaktioista kulloisessakin tapaukseen ei oikein välity 1930-lukulainen henki, jossa tärkeä osa oli oikeistolla. Suomi ei ollut immuuni eurooppalaisen natsismin ja fasismin vaikutuksille.
Peruslinjan eli valtion pyrkimyksen puolueettomuuteen 1930-luvun lopussa Hyytiä kuitenkin välittää lukijalle, ja asian harrastajalle kirja varmaan on mukava lisä hyllyssä.
Juhani Huttunen
Neil Bascomb: Tähtäimessä Eichmann. Pahamaineisen natsirikollisen metsästys. Suom. Ari Ahola.
Gummerus 2012. 433 s., 28 e.
Osmo Hyytiä: Suomi ja Hitlerin Saksa 1933–1939. Minerva 2012. 303 s., 29,90 e.
Jaa tämä artikkeli: