Astinlauta
Teini-iän varhaisina vuosina minulla ja kavereillani oli tapana provosoida lähipiiriämme kantamalla rintanappeja, joissa oli jokin toisten evankelioimiseksi tarkoitettu todistajanlausunto. Yksi vaihtoehdoista oli keltainen ja jäljitteli ”Atomivoimaako? Ei kiitos!” -napin ulkoasua. Siinä luki ”Jeesus elää!”
Tuo pääsiäisen perustervehdys oli meille napinkantajille muuttunut hokemaksi, jonka yhteyttä alkuperäiseen kertomukseen ei ollut helppo jäljittää. Lause oli ennemmin ylistyksenkaltainen huudahdus kuin historiallisen tapahtuman todistus. Luulen, että osuimme tulkintatavassamme varsin oikeaan.
Pääsiäistervehdyksenä huudahdus on kristikunnan aarre. Moni kompastuu järkeensä ja sorkkii aarteensa hengiltä. Huudahduksen tärkein tehtävä ei nimittäin ole vastata kysymykseen, mitä Jeesukselle tapahtui kuolemansa jälkeen, vaan kysymykseen, onko ihmisellä toivoa ja kannattaako vielä elää.
Pääsiäiskertomuksen juoni kuljettaa nollapisteen kautta uuteen mahdollisuuteen. Siksi se on parasta, mitä epäonnistuneelle ja väsyneelle ihmiselle voi kertoa. Vaikka olisin tuonelan pimeimmässä syvyydessä, pääsiäislauantaina Jeesus raivaa tiensä kaikkien helvettien onkaloihin.
Pääsiäisen ikonissa Jeesus polkaisee tuonelan portit astinlaudakseen. Tarpeettomiksi käyneinä karisevat mustaan tyhjyyteen kuolemaan sitovat lukot ja naulat, kun Jeesus määrätietoisesti tarttuu tuonelan pimeässä kyhjöttäviin ja vetää heidät valoon.
Pääsiäispäivä
Kristus on ylösnoussut! Väri: valkoinen
Valo: kuusi kynttilää
Teksti: Ps. 118:15–23 (24); Hoos. 6:1–3 tai Jes. 25:8–9; 1. Kor. 5:6–8; Matt. 28:1–8.
Jaa tämä artikkeli: