Auschwitzin kielioppi

Imre Kertész: Kaleeripäiväkirja. Otava 2008.

• 22.05.2009 21:21
• Eila Jaatinen
• Johann Sebastian Hänel

Imre Kertész on koko tuotannossaan käsitellyt oikeastaan vain yhtä aihetta: ihmisen vapaudenriistoa totalitaristisessa yhteiskunnassa. Auschwitz oli hänen elämänsä leimaava tekijä, eikä hänen mukaansa sen jälkeen ole muuta sanottavaa. Koko maailma on keskitysleiri, jossa monet eri järjestelmät riistävät ihmisen sekä henkisen että usein myös fyysisen vapauden.

Kertész oli neljätoistavuotias joutuessaan Auschwitziin, eikä hän oikeastaan päässyt sieltä koskaan pois. Unkarissa sodan jälkeen alkanut sosialistinen järjestelmä vangitsi toisinajattelijan tiukkaan kehikkoon, eikä valitettavasti antisemitismi hävinnyt Euroopasta sodan myötä.

Kaleeripäiväkirja koostuu intiimeistä merkinnöistä, joita Kertész kirjoitti työskennellessään Unkarissa kirjojensa Kohtalottomuus, Tappio ja Kaddish syntymättömälle lapselle parissa. Kirjailija kuvaa niissä hyvin vähän köyhää, ankeaa arkeaan, mutta sitäkin enemmän synkkää maailmanfilosofiaansa. Hän kärsii kroonisesta depressiosta, ja kirjoittaminen käy häneltä työläästi. Se on kuitenkin ainoa asia, joka pitää hänet hengissä.

Maailma on Kertészille suuri vankila. Kommunistinen regiimi on hänestä yhtä paha ihmisen riistäjä kuin natsismikin, eikä länsimainen tyhjäpäinen kulutushysteria ole paljoa parempi. Raakuus lisääntyy, ihmisen oma moraali kuihtuu, ja uudet auschwitzit syntyvät ja tuhoutuvat — kuten on nähty jo toisen maailmansodan vanavedessä.

Auschwitz, keskitysleiri, on Kertészille raja, jonka jälkeen ihmisyys on kuollut. Ei se uhrien määrä, hän sanoo, vaan mahdollisuus toteuttaa suunnitelma, joka oli niin epähumaani ja järjetön kuin ”lopullinen ratkaisu” oli.

Kaleeripäiväkirja on myös mielenkiintoinen raportti kirjailijan työstä. Takkuilua, keskenjäämisiä, pitkiä kuolleita kausia, masennusta, voitontahtoa, loppuun palamista ja valmistumisen riemua. Yhteiskunnallisia päivänhuomioita teoksessa ei ole juuri lainkaan. Pitkä aikaperspektiivi sulkee sisäänsä kaaren 1960-luvun lopun mullistuksista neuvostosysteemin hajoamiseen ja markkinatalouden mahtikulun alkuun.

Imre Kertész kirjoittaa niin sanotusti vaikeatajuisesti ja pitkin virkkein. Hän ei ole tippaakaan kiinnostunut lukijastaan, koska mitään todellista vuorovaikutusta ei hänen mukaansa voi olla. Mutta hänen pohdintojensa silkka ankaruus, niiden kivulias pessimismi tai sanoisiko realismi, joka riisuu ihmisen ja meidän vale-elämämme kaikista sievistetyistä, on julman hyväätekevää luettavaa. Tästä kirjasta puuttuu tekopyhyyden päälleäänitys.