Auton takapenkillä
Ojentaudun hykerrellen nahkaistuimelle ja nautin ohikiitävistä maisemista. Kuljettaja on nostanut ostokset auton tyhjään ja tilavaan takaluukkuun. Puhelin soi.
Voisin vastata siihen, mutta numeroa ei näytetä, joten se on joku tuntematon. Annan olla ja jatkan maisemien katselemista.
Auto vaikuttaa melko uudelta. Se on siisti ja tilava. Kalliinkin oloinen. Laatumerkki, sanoisi joku. Kuljettaja istuu rennon oloisena ja seuraa matkankulkua navigaattorista. Radiossa laulaa pehmeä-ääninen Paula: ”Aikuinen nainen mä oon…” Kaksi kymppiä, kiitos. Kotiovella kuljettaja nostaa kassini rappusille. Jo kahdeksas kerta tässä kuussa ja viime kuussa yhteensä kymmenen kertaa.
Matkasin siis taksilla. Olen budjetoinut sata euroa kuussa taksilla matkustamiseen sen jälkeen, kun luovuin omasta autosta. Siirryin taksiin säästösyistä ja nyt ihmettelen, miksi ihmeessä koskaan olen omistanut omaa autoa. Lomilla voin halutessani vuokrata auton, ja työmatkat kuljen metrolla.
Naapuri kyseli, olenko voittanut lotossa, kun tulen usein taksilla kotiin. No olen! Kerrankin juuri oikeat hoksotinpallot loksahtivat kohdilleen, ja tajusin, miten helppoa ja edullista autoilu voi olla. Seuraava asia, mitä aion työstää, on kotini neliöt. Ne kalliit neliöt, joiden päällä ovat kasat, roina ja tilpehööri. Tuokin jonninjoutava pöytä, joka vie kaksi neliötä, on ehkä kymmenen euron arvoinen, ja sen alla ovat neliöt, joiden arvo on noin viisituhatta euroa. Ei mitään tolkkua.
Sanotaan, että ihmiset asuvat ahtaasti. Kysyn, mitä ihminen tekee, kun hänelle suodaan tilaa. Hän täyttää sen. Onko se kaikki tarpeellista. Roina saa siis lähteä ja arvotavara (lue:muutama hassu kippo ja kappo sekä taulu). Sitten talsin vakuutusyhtiöön ja yritän saada kotivakuutuksen, joka turvaa naapurille mahdollisesti aiheutuvat vahingot. Itse en sitten enää tarvitse vakuutusturvaakaan. Minut on vakuutettu syntymässäni. Aurinko paistaa siis pilvisenä päivänäkin.
Jaa tämä artikkeli: