Biisejä vakavista asioista
Daikini tekee musiikkia kuuntelijoille, jotka haluavat tulla haastetuiksi.
Lauri Kemppainen ojentaa kätensä ja osoittaa ylös kahvilan katonrajaan.
— Huomaatko, että täälläkin soi musiikki? Sitä on nykyään aivan kaikkialla. Mutta minä en halua, että omat lauluni jäisivät kahvilan äänitapetiksi, hän sanoo.
Daikini-nimimerkillä tunnettu Lauri Kemppainen kirjoittaa ja räppää tekstejä samannimisessä yhtyeessä. Energinen ja väliin rankasti polkeva soitto kannattelee pohdiskeluja elämän perimmäisistä kysymyksistä.
Ei kahvilamusiikkia ollenkaan.
— Punaisena lankana on edistää asioita, joita pidän tärkeinä, Lauri sanoo.
— Minun tekstini liikkuvat vakavien, ahdistavienkin kysymysten parissa. Mutta samalla haluan aina kiskoa kuulijaa eteenpäin ja pitää yllä paloa siihen, ettei peliä vielä ole pelattu loppuun.
Levottomuus, rohkaisu ja toivo
"Salaisuus elämäni, sisintäni vaivaa usein ikävä ja levottomuus", Lauri Kemppainen riimittelee uusimman levyn nimikappaleella Salaisuus. Vastauksena ikävään ja levottomuuteen on toivo ja rohkaisu.
Tämä on tuttua kristillistä käsitteistöä. Daikinia onkin esitelty myös gospelina, mutta Lauri vieroksuu määrittelyä, sillä hän ei halua joutua laatikoiduksi. Ei levykaupassa alleviivata mitään muutakaan uskonnollista tai aatteellista taustaa.
— Minä teen eksistentialistisia tekstejä, jos niitä pitää jotenkin nimittää. Yritän käsitellä itsessäni heränneitä olemassaolon kysymyksiä. Minulle nämä asiat, myös usko, ovat läsnä joka päivä niin perustavalla tavalla, ettei minun tarvitse liimata niitä erikseen päälle, Lauri toteaa.
Ihmiselämä on kokonaisuus. Musiikin pitää olla sen mukaista, jos sillä pyritään puhuttelemaan.
— Me teemme kaikenlaisia asioita, koemme ja tunnemme, välillä varmempina, välillä epävarmempina. Tätä inhimillisyyden kirjoa minä haluan tuoda esille.
Artisti yliopistoteologian pohjalta
Kiivas halu välttää yksinkertaistuksia ja lokerointia selittyy ehkä sillä, että Daikinin sanoitusten taustalla vaikuttaa yliopistoteologia.
Lauri Kemppainen valmistelee parhaillaan graduaan kroatialaissyntyisen Miroslav Volfin ajattelusta. Episkopaalinen Volf pohtii muun muassa sodan ja rauhan kysymyksiä kristillisen etiikan näkökulmasta.
— Olen paljon pohtinut sitä, kuinka paljon tällaiseen musiikkiin voi tuodakaan sisältöä tavanomaisten "sex, drugs and rock’n roll" -teemojen ulkopuolelta. Siinä mielessä teen artistina teologiaa, Lauri toteaa.
Sisällölliset mahdollisuudet eivät tarkoita sitä, että Kemppainen kirjoittaisi lauluja tunnustuskirjat toisessa ja katekismus toisessa kädessä. Sen sijaan kyse on oman maailmankuvan avautumisesta teologisen ajattelun äärellä. Musiikkiin se välittyy Daikinin persoonallisena äänenä.
— Ehkä minä olen jonkin sortin uuskantilainen: en yritä puhua Jumalasta, vaan ihmisistä ja ihmisten elämästä, jotta sitä kautta Jumalakin lopulta tulisi esille, Lauri naurahtaa.
Jumalakaipuu
Daikini tarttuu elämään ja yrittää puristaa esille sen arvokkaan sisällön.
— Hengellistä julistusta on tehty virittelemällä ihmisten synnintuntoa ja tarjoamalla siihen vastaukseksi Jeesusta. Mutta moneltako suomalaiselta edelleen löytyy perinteinen kristillinen synnintunto?
— Minä lähestyn kuulijoita sen olettamuksen varassa, että jokainen kaipaa hyväksyntää ja merkitystä elämäänsä. Jokainen kaipaa augustinolaisittain myös jonkin verran Jumalaa, tiedosti sitä itse tai ei, Lauri Kemppainen sanoo.
Daikini ei käännytä ketään, vaan tavoite on toisenlainen: saada kuulijassa aikaan vastakaikua kysymyksille, joita tekstit ja kappaleiden tunnelmat virittävät.
— Haluaisin kehittyä sellaiseksi sanoittajaksi, että kappaleeni olisivat syvää luotaavia, mutta aukeaisivat kuulijalle ilmeisinä. Samaan tapaan kuin laatusarjat, joita voi katsoa televisiosta monitasoisina, tai Raamatun tekstit, jotka voi lukea yhä uudestaan ja tulla joka kerran puhutelluksi eri tavoin, Lauri Kemppainen selittää.
— Viime aikoina tosin olen lukenut Dietrich Bonhoefferia, ja vähän pelottaa. Entä, jos ihmisten luonnollista jumalakaipuuta ei olekaan? Entäpä jos tämä on asiaa, josta vain pieni piiri ihmisiä jaksaa kiinnostua? Vedänkö minä yhtä pahasti hutiin kuin uutta elämää saarnaavat julistusgospelin tekijät?
Eräänlainen teologinen kriisi, siis.
Lauri Kemppainen arvioi, ettei pieni epävarmuus kuitenkaan ole pahasta. Musiikki ja sen sisältö pysyvät kiinnostavina, kun niistä löytyy jännitettä.
Nuorisokulttuurissa musiikista on kehittynyt keskeinen tapa määritellä omaa identiteettiä: olen sitä, mitä kuuntelen. Artistina Lauria mietityttää, kuinka paljon tilaa on sellaiselle musiikille, joka haastaa ihmiset pohtimaan minuuttaan ja näkemyksiään — paljonko on tilaa sellaiselle musiikille, jota hän haluaa tehdä.
Intohimoa kuulokkeet päässä
Palataan takaisin kahvilan äänitapettiin. Pehmeästi polveileva poppi on harmitonta ja vaivatonta taustamusiikkia.
—Meillä ei ole mitään varsinaista kohdeyleisöä. Musiikillamme tavoitellaan yksilöä, ei joukkoja. Haluaisinko, että musiikkimme kuuluisi täällä kahvilassa, tai autoradiossa, josta sitä kuunneltaisiin samalla kun puhutaan puhelimeen ja manataan edessä ajavien hitautta? Mieluummin valitsen pienemmän ja kiinnostuneen joukon, joka kuuntelee meitä keskittyneesti kuulokkeet päässä, Lauri pyörittelee.
— Kysymys on siitä, löytyykö kuuntelijoita, jotka ovat valmiita haastamaan itseään.
Samoin voisi kysyä, kuinka moni nuori on tänä päivänä kiinnostunut lukemaan Dostojevskia, Kierkegaardia tai Terho Pursiaista, jotka ovat Lauri Kemppaisen kirjallisia vaikuttajia ja kristillisiä pohdiskelijoita.
— Mutta ei sitä saa koskaan jäädä liikaa miettimään. Omista kysymyksistänihän minun pitää aina lähteä liikkeelle, ei siitä, mitä arvelen muiden ajattelevan.
— Loppujen lopuksi meidän musiikkimme pitää kohdata meidän intohimomme ilmaisuna. Hieno juttu, jos se vielä herättää vastakaikuakin.
Jaa tämä artikkeli: