Turha elämä? Minkä varaan pohjimmiltaan turhan ja mielettömän ihmiselämän voi perustaa, jos ei usko Jumalaan, mietti ihmisen sivullisuuteen tunteva ranskalainen Albert Camus. Tässä tuoreena kirjallisuuden Nobel-voittajana 1957.
Camus – sivullisten paluu
Onko elämä vain absurdi ja merkityksetön matka montun pohjalle?
Uskon teille suuren salaisuuden. Älkää jääkö odottamaan tuomiopäivää. Se on joka päivä.”
”Niin, meiltä on kadonnut pyhä valo, ovat kadonneet aamut. Kadonnut se pyhä viattomuus, joka antaa itselleen anteeksi.”
”Sellaista se on: rupeaa leikkimään kuolematonta ja muutaman viikon päästä tuskin jaksaa raahautua päivästä toiseen...”
Helsingin seurakuntayhtymän musiikkityön sihteeri Jukka Ahokas oli asennoitunut iloiseen etelänlomaan, mutta matkalukemiseksi otetut Albert Camus’n (1913–1960) romaanit veivät miehen mennessään ihmismielen synkkiin syövereihin.
Ahokas sai näyn: Camus’n on aika tehdä paluu suomalaiseen kulttuurikeskusteluun, ja se tapahtuisi Kirkko soikoon -festivaaleilla.
Kaikki, joille hän esitti ideansa, innostuivat siitä. Kirjailijat Aina Bergroth ja Torsti Lehtinen sekä teatteriohjaaja Erik Söderblom lupautuivat keskustelemaan aiheesta Paavalinkirkossa.
Saksalainen urkutaiteilija Angsar Wallenhorst improvisoi paneelikeskustelun jälkeen uruillaan romaanin Putoaminen , jossa itsekeskeiseksi ilveilijäksi itsensä tunteva ”katumuksentekijä-tuomari” tilittää kyynisesti omaa ja muiden elämänvalhetta.
Tuomarin arvio nykyihmisestä ei ole mairitteleva: ”Hän harjoitti haureutta ja luki sanomalehtiä.” Itsestään donjuan-tyyppi ei puhu sen ylevämmin: ”Kymmenenkin minuutin seikkailun vuoksi olisin ollut valmis kieltämään isäni ja äitini.”
Nobel-palkitun ranskalaiskirjailijan ja vasemmistolaisen lehtimiehen Albert Camus’n syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi sata vuotta. Camus’n käsittelemät teemat – kokemus elämän tarkoituksettomuudesta sekä uskonsa menettäneen ihmisen toiseudesta ja sivullisuudesta – ovat taas ajan hermolla.
Kirjailijakollegansa ajattelua teoksessaan Eksistentialismi – vapauden filosofia (Kirjapaja) esitellyt Torsti Lehtinen vertaa Camus’n tuotantoa ihmiskunnan sairaskertomukseen: se alkaa taudinmäärityksestä ja keskittyy sen jälkeen tepsivän hoidon etsimiseen.
Vaikka vakaumuksellinen ateisti julisti elämän absurdiutta, hän kyseli, voiko elämän merkityksettömyyden nähnyt ihminen uskoa mihinkään arvoihin. Onko millään enää mitään väliä? Minkä varaan pohjimmiltaan turhan ja mielettömän ihmiselämän voi perustaa, jos ei usko Jumalaan?
Onko sotien, keskitysleirien ja kaasukammioiden maailmassa pakko hyväksyä nihilismi ainoana rehellisenä vaihtoehtona vai voiko sille löytyä jokin uskottava vaihtoehto?
Lehtinen viittaa Sivullinen-romaanin päähenkilöön. Mersault on vilpitön ateisti, joka ei pode vähintäkään jumalikävää. Mikään moraali ei häntä velvoita. Hän uskoo vain siihen, minkä omin aistein havaitsee. Porvarilliset arvotkaan eivät häntä velvoita.
Mersault on aidosti sivullinen. Hänen lempilauseitaan ovat: ”Sillä ei ole minulle mitään merkitystä” ja ”se on minulle yhdentekevää”.
Miksi aikansa muotikirjailija Albert Camus on sitten taas niin ajankohtainen, että hänen ajatuksensa haastavat ja sytyttävät jälleen puoli vuosisataa kuoleman jälkeen?
Torsti Lehtinen esittää pyynnöstä Camus’n kirjojen pohjalta muutamia aikalaisen elämää kuvaavia teesejä:
Aikamme pahin ongelma ei ole moraalittomuus vaan välinpitämättömyys.
Alkoholi ja seksi karkottavat ahdistuksen, mutta se palaa entistä raskaampana.
Eivät juopot ja rikolliset ole yhtä hyviä ihmisiä kuin me, vaan yhtä huonoja.
Ihmisen mitta on se, kuinka suuren kärsimyksen hän kykenee katkeroitumatta kantamaan.
Jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua.
Jos Jumalaa ei ole, vahvin määrää mikä on oikein.
Kaikki on vain näytelmää.
Kulutusyhteiskunnan hullunmyllyä pyörittää kuolemanpelko.
Kuolemme vastausta saamatta.
Monet ihmisen alhaiset teot johtuvat pelkästä ikävystyneisyydestä.
Olemme kaikki rakkauden kerjäläisiä.
Tosi onnemme on saada vapaasti toteuttaa omaa luontoamme.
Uskottelemme itsellemme rakastavamme vapautta, mutta tosiasiassa pelkäämme sitä.
Tunnistatko näistä asenteista itsesi? Entä mitä kirkko ja kristinusko voisivat vastata tänään niille, jotka kokevat koko elämän turhaksi ja jumalattomaksi näytelmäksi – matkaksi kohti monttua, matojen syötäväksi?
Jaa tämä artikkeli: