Omakohtaista. Aleksanteri tanssii! -festivaalilla nähtävä Friends on Dymphna käsittelee tanssin keinoin mielen haurautta. Kuvassa teosta harjoittelevat Carl Knif ja Satu Halttunen. Kuva: Sirpa Päivinen

Carl Knifin tanssiteoksen aiheena on itse koettu masennus

Rohkea nykytanssija ja koreografi oppi hoitamaan itseään ja olemaan rauhassa tässä hetkessä.

• 19.10.2015 12:50
• Raisa Rauhamaa

Teokseni Friends of Dymphna syntyi pakosta, mutta en halunnut siitä pelkkää vuodatusta. Tarkastelen aihetta myös yhteiskunnalliselta kannalta. Masennus ja se, miten siitä puhutaan, ovat kaksi ihan eri asiaa, tarkentaa Carl Knif.

Kun Knif sairastui ensimmäisen kerran teininä masennukseen, sairaudesta ei ymmärretty vielä mitään.

– Olin yksinäinen lapsi ja piilotin ahdistukseni koulumenestykseen ja ulkoiseen suorittamiseen, hän sanoo.
 

Viisi vuotta sitten tajusin, etten ollut vuoteen ollut iloinen. Mikään ei tuntunut miltään."

Vanhempien avioero olisi vaatinut voimia, joita esikoisella ei ollut.

– Tuntui, että kaikki hajoaa. Jäimme äidin kanssa yksin, ja seurasin avuttomana hänen masentumistaan. Kriisin keskellä kukaan ei nähnyt minun hätääni, eikä tilaa kapinointiinkaan ollut.

Vaasalainen Knif alkoi harrastaa balettia kuusivuotiaana.

– Se oli henkireikä, ainoa oma asia. Baletin toisteisuus ja kurinalaisuus toi turvan.

Valmistuttuaan tanssitaiteen maisteriksi Knif tanssi muun muassa Tero Saarinen Companyssa kymmenisen vuotta. Sen jälkeen hän perusti oman tanssiryhmänsä, Carl Knif Companyn. Nyt hänet on valittu kiinnostavimpien eurooppalaisten koreografien listalle.

Masennus uusiutui

Vauhdikas teos sisältää myös tekstiä, sillä Friends of Dymphna alkaa luomiskertomuksen ensi riveillä. Kyse on luomisen ihmeestä: meille on luotu terve mieli ja mahdollisuus paratiisiin. Mutta meidät on luotu maailmaan, jossa pimeys ja valo vaihtelevat. Myös pimeys on läsnä jokaisen tietoisuudessa.

– Viisi vuotta sitten tajusin, etten ollut vuoteen ollut iloinen. Mikään ei tuntunut miltään, Carl Knif kertoo.

Kuin varkain nuoruuden hoitamaton masennus uusiutui. Knif lääkitsi itseään tavalla, jonka osasi: uppoutumalla työhön.

– Kun tein Juhlaviikkojen tilausteosta Hologram Walls, paineet syvenivät paniikkikohtauksiksi. Oli kesä ja yritin hakea kriisipuhelimista apua – tuloksetta. Lopulta olin niin huonona, että jaksoin poikaystävän avulla soittaa yhden puhelun päivässä.

Viimein Knif löysi iäkkään psykiatrin, joka teki tietokoneen taakse piiloutumisen sijasta kuulakärkikynällä muistiinpanoja. Hän kykeni kuulemaan tanssijan hädän.

– Sain lääkkeet ja ohjeen: nyt syöt nämä ja katsotaan mitä tapahtuu, hän kertoo.

Näin alkoivat terapia ja toipuminen.

Knifin mielestä lääkevastaisuus on outoa. Täällä saa ryypätä, käyttää huumeita ja sekoittaa kehoaan millä vain, mutta mielialalääkkeet ovat tabu. Lääke muuttaa jotain, mikä on pyhää ja mihin ei saa koskea.

– Toisaalta masennusta pidetään eksistentiaalisena laiskuutena. Kuvitellaan, että mieli ei masennu, jos vain ajattelee valppaasti. Masennun, koska en ole tarpeeksi ahkera pohdinnoissani. Tee jotain, kuuluu ohje. Mutta masennus on ajatuksen sairaus, jossa tahdon lähde sairastuu. Tahto vaatii ajatuksen ja masentuneella ajatteleminen on vaurioitunut, hän pohtii.
 

Vaikka työ on hyvinvoinnin tae, sille on asetettava turvarajat. Pysyn ehjänä, kun sovin työpäiville kellonajat."

Pyhimys tuo turvaa

Viime keväänä ensiesityksensä Oulussa saaneen Friends of Dymphnan nimi viittaa katoliseen mielisairaiden pyhimykseen. Carl Knifille pyhimys tuo lohtua ja turvaa, jonkun, jonka puoleen kääntyä. Pyhimyksen avulla masennusta voi käsitellä lempeästi, lähestyä kuin ystävää.

Knifin katse on nyt kirkas ja levollinen.

– Vaikka suu ei aina hymyile, harmaan sävyt ovat tarkempia ja niitä on enemmän, hän sanoo.

Uudenlainen ilo on uskallettava ottaa vastaan. Knif iloitsee, jos voi istua keskellä päivää kahvilassa tai saa harjoitella tanssijan kanssa aamupäivän. Hän osaa olla rauhassa tässä hetkessä.

– Intohimoammatissa näytön paikat ruokkivat suorittamista. Vaikka työ on hyvinvoinnin tae, sille on asetettava turvarajat. Pysyn ehjänä, kun sovin työpäiville kellonajat. Muuten mieli alkaa junnata ja lyö kohta tyhjää.

Friends of Dymphna ei ratkaise masennuksen arvoitusta.

– En vieläkään tiedä, miten siitä pääsee eroon, mutta aiheen käsittely on itselleni virstanpylväs.

Tulevaisuudessa Knifillä on tiedossa paljon töitä.

– Olen aina pelännyt epäonnistumista. Silloin kuva, jonka olen itsestäni rakentanut, hajoaa. Pelko pisti yrittämään yhä enemmän, kunnes hajosin. Nyt tiedän, että voin epäonnistua ja silti tehdä seuraavan teoksen. Silloin voin oikeasti mennä eteenpäin.