Risto Utriainen käy kohtaamispaikka Myötämäessä viikoittain. Taustalla Marjut Salama ja Luukas Hyytiäinen. Kuva: Jani Laukkanen
Diakonia on lähimmäisenrakkautta
Helsingissä vietetään parhaillaan diakoniaviikkoa. Kirkon ”sosiaalityö” on varsin monimuotoista.
– Diakoniatyö perustuu kristilliseen ihmiskäsitykseen ja auttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti. On tärkeää, että ihminen voi kokea kuuluvansa johonkin eikä jää yksin. Toivon ylläpitäminen on työn ydintä, sanoo johtava diakoniasihteeri Anne Kostiainen .
Helsingin seurakunnat käyttivät diakoniatyöhön rahaa viime vuonna 4,5 miljoonaa euroa. Työhön kuuluvat muun muassa diakoniapäivystykset, leirit, retket, vertaistukiryhmät, ruokailut, kotikäynnit, keskustelut ja avustukset. 113 diakoniatyöntekijän palkat tulevat sen päälle.
Seurakunnat auttavat vaikeuksissa olevia omalla alueellaan. Osa työstä tehdään seurakuntayhtymässä, esimerkiksi päihde- ja kriminaalityötä asunnottomien ja vankien kanssa.
Seurakuntayhtymän erityisnuorisotyöntekijät eli Snellun väki tekee Saapas-työtä ja käy muun muassa tapaamassa vankiloissa olevia nuoria. Kehitysvammaisille järjestetään ryhmiä, matkoja, retkiä ja yhteisötoimintaa. Mielenterveystyössä on koulutettu 31 depressiokoulun vetäjää eri seurakuntiin. Joka joulu järjestetään mielenterveyskuntoutujien leiri.
Helsingin diakoniatyöntekijät tapasivat viime vuonna noin 28 000 asiakasta. Erityistilaisuuksissa oli yhteensä yli 212 000 kävijää. Ruoka- ja muita avustuksia annettiin 565 000 euron edestä.
Voimaa depressiokoulusta
Esa Juntunen, 45, ja Johanna, 33, ovat tavallisia helsinkiläisiä. Heitä yhdistää podettu masennus sekä se, että kumpikin sai apua niin sanotusta depressiokoulusta.
– Lilluin jo pää pinnan alla viime keväänä, mutta depressiokoulussa minut nostettiin tukasta ylös. Se pelasti minut, sanoo Esa Juntunen.
Depressiokoulu oli käytännössä sitä, että joukko lievästä tai keskivaikeasta masennuksesta kärsiviä ihmisiä kokoontui kahden ohjaajan kanssa viikoittain parin kuukauden ajan. Tapaamisten runkona toimi työkirja, jonka tehtävien avulla pidettiin kirjaa omista mielialoista. Ryhmä kokoontui seurakuntayhtymän tiloissa.
– Masentuneenahan ei jaksa tehdä mitään, ei edes mukavia asioita. Nyt saimme ”läksyksi” tehdä jotain miellyttävää. Merkitsimme muistiin myös sen, miten tekeminen vaikutti omaan mielialaan. Piti myös palkita itseään, kun sai lähdettyä vaikkapa kävelylle tai elokuviin, Johanna kertoo.
Ryhmässä opittiin tunnistamaan masennuksen merkit itsessä. Ideana on, että masentumista vastaan voi aktiivisesti toimia ja syvää masennusta voi ehkäistä ennalta.
– Depressiokoulu sopii sellaiselle, jolla on vielä toimintakykyä tallella. Sitten kun on niin syvällä masennuksessa, että on vaikea lähteä kotoa ulos, ei pysty enää tulemaan ryhmäänkään, Johanna sanoo.
Molemmat kiittelevät ryhmän tarjoamaa vertaistukea.
– Yksin kun miettii asioita, menee vain mustemmaksi. Ryhmältä saa suoraa palautetta mietteistään. Siinä voi tulla juuri se arvokas sana, jota tarvitsee, Juntunen kiteyttää.
Eira Serkkola
Raitista ilmaa saattajan seurassa
Kop, kop, kop kopsahtelee Eeva Venäläisen keppi Laivurinkadun asvalttiin, kun hän kävelee Aulikki Hulkon käsipuolessa kohti rantaa. Venäläinen on tapansa mukaan tullut seurakuntayhtymän näkövammaistyön ulkoilulenkille, joka tällä kertaa suuntautuu Kaivopuistoon.
Eiran sairaalan edessä kokoontunut parinkymmenen hengen ryhmä näkövammaisia ja heidän vapaaehtoisia saattajiaan on venähtänyt rantaan tultaessa pitkäksi jonoksi. Hitaimmat tekevät pienen lenkin, mutta Venäläinen kävelee reipasta tahtia pitkin rantaa.
– Merellä on vaahtopäitä ja tuo pauke, jonka kuulet, tulee purjelaivojen takiloista, Aulikki Hulkko selostaa Venäläiselle ympäristön yksityiskohtia.
Eeva Venäläinen, 74, on osallistunut kävelylenkeille vuosien ajan. Hän on käynyt myös näkövammaistyön järjestämillä kirkkoretkillä ja virsilauluilloissa. Erityisesti kävelylenkkejä hän pitää tärkeinä, koska muuten ulkoilu saattaa jäädä vähäiseksi.
– Täällä on aina takuuvarmasti näkevä saattaja, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Tänne voi tulla etukäteen ilmoittamatta, mikä on mutkatonta. Se, että tämä on seurakunnan järjestämää toimintaa, tuntuu turvalliselta, Venäläinen kertoo tuulen pöllyttäessä hänen tukkaansa.
Kesän mittaan lenkkejä on tehty eri puolilla kaupunkia aina Espoota myöden. Venäläinen ehdottaa, että esimerkiksi rippikoululaiset voisivat tulla mukaan saattamaan näkövammaisia, jotka alkavat olla jo vähän vanhempaa polvea.
Venäläinen ja Hulkko kiipeävät Ursan tähtitorninmäen korkeimmalle kohdalle, josta avautuu valtava näkymä Harakan takana vellovalle merelle. Venäläinen kertoo, että hän alkoi sokeutua viisivuotiaana ja kymmenvuotiaana hän oli täysin sokea.
– Minulle on suuri ilo, että olen lapsena nähnyt. Muistan esimerkiksi värit. Aikuisena olen sitten uinut, pyöräillyt ja soutanut, hän sanoo ja vetää raikasta ilmaa keuhkoihinsa.
– Tämä on hieno päätös tälle kesälle, Venäläinen huokaa.
Kohtaamispaikka lievittää yksinäisyyttä
Siltasaarenkatu 28 on Risto Utriaiselle tärkeä osoite. Siellä sijaitsee Kallion seurakunnan kohtaamispaikka Myötämäki, josta on tullut 38-vuotiaan miehen jokaviikkoinen olohuone.
– Piipahdan täällä jopa useita kertoja viikossa kahvilla, lukemassa päivän lehden ja juttelemassa ihmisten kanssa, hän kertoo.
Utriainen löysi Myötämäkeen ensimmäisen kerran vajaat kymmenen vuotta sitten, kun hän asui aivan kulman takana Neljännellä linjalla.
Välillä hän oli töissä Ruotsissa. Reilu vuosi sitten hän palasi Suomeen ja hakeutui tuttuun paikkaan uudelleen. Uusi koti on Vuosaaressa, mutta metrolla pääsee nopeasti Kallioon.
– Nyt tulee käytyä Myötämäessä useammin kuin ennen, jolloin olin työelämässä. Sairastan masennusta, ja kahvilakäynnit tuovat mukavaa ohjelmaa arkeen.
Tiloissa järjestetään monenlaista toimintaa, kuten erilaisia piirejä ja ryhmiä sekä taidenäyttelyitä ja kulttuuri-iltoja. Utriainen on löytänyt apua Irti masennuksesta -ryhmästä.
Kallio on Utriaisen henkinen koti, johon liittyy paljon tärkeitä muistoja. Kohtaamispaikka on hänestä ympäröivän kaupunginosan hengen mukainen.
– Ilmapiiri on avara, kukin voi tulla sellaisena kuin on, eikä uskoa tai ideologiaa kysellä. Myös statukset voi heittää nurkkaan, ei tarvitse olla menestyjä.
Puolen euron pullan ja 30 sentin kahvin ääreltä Utriainen on löytänyt monta tuttavaa, joiden kanssa tulee joskus tavattua muuallakin.
– Kalliossa asuu paljon yksineläjiä. Tällainen paikka lievittää yksinäisyyttä.
Lue lisää seurakunnissa kasvaneista ruokajonoista
Lue: Leipäjakelun pomo tuntee köyhän arjen
Lue diakoniaviikon tapahtumista
Jaa tämä artikkeli: