Muutoksen puolesta. Tuettu yksilö tai perhe, joka pääsee eteenpäin, on voitto diakoni Harriet Lohikarille. Kuva: Sirpa Päivinen
Diakonia tekee rakkaudentyötä laman varjossa
Nykylama ei ole vielä tuottanut diakoniatyöhön 1990-luvun kaltaisia uusia keksintöjä.
Keskipäivän aurinko valaisee Linnanmäkeä. Ohi kävellessä katse osuu kolmen hengen seurueeseen. Pullo kiertää mieheltä naiselle.
Läheisen Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori Mikko Malkavaaralle syrjäytymisen lievittäminen on arkea. Hän kouliintui kotimaisen ja kansainvälisen diakonian puolestapuhujaksi 13 vuoden ajan Yhteisvastuukeräyksen johtajana.
“Kirkon tehtävään kuuluu kirkkolain mukaan lähimmäisenrakkauden toteuttaminen. Diakonian tulee erityisesti kohdistua niihin, joiden hätä on suurin tai joihin muu avustustoiminta ei ulotu”, Malkavaara sanoo.
Velkaneuvonta syntyi, kirkosta ei erottu
1990-luvun lamassa diakoniasta puhuttiin viimeisenä auttajana. Vuoden 1991 Yhteisvastuukeräyksellä perustettiin Takuusäätiö, joka auttaa taloudelliseen kriisitilanteeseen joutuneiden selviytymistä.
“Diakonia kykeni lievittämään puutetta. Silloin myös kirkosta eroaminen käytännössä pysähtyi. Vuonna 2008 alkaneessa lamassa on samoja piirteitä kuin 1990-luvulla, mutta huono-osaisten tilanne on mennyt hivuttaen huonommaksi.”
Jokaisen tarvitsee kuulla olevansa arvokas.”
- Harriet Lohikari, diakoni
Professori Heikki Hiilamon mielestä diakonia ei ole kyennyt uudistumaan, kuten viime lamassa: taloudellisen hädän kasvu ei ole lisännyt asiakaskontaktien määrää, eikä velkaneuvonnan kaltaisia innovaatioita ole tullut.
Malkavaara näkee taustalla useita samanaikaisia kehityskulkuja.
“Diakoniatyön on sanottu ensinnäkin ammatillistuneen. Tällä tarkoitetaan koulutuksen korostumisen lisäksi diakonian muuttumista enenevästi sosiaalityön kaltaiseksi."
Etsivä työ on vähentynyt
Diakoniaa toteutetaan lukuisilla osa-alueilla sekä verkostoissa kuntien ja kansalaisjärjestöjen kanssa. Hallintoa kasvattaa myös seurakuntien uusi organisaatio- ja toimintakulttuuri. Samaan aikaan työntekijöiden toimenkuvat ovat laajentuneet.
"Voimia hajotetaan liian moniin kokouksia ja hallintoa edellyttäviin tehtäviin. Se vähentää asiakaskohtaamisia, etenkin etsivää työtä”, Malkavaara sanoo.
Samalla yhteiskunta, monet diakoniatyöntekijät mukaan luettuina, on turtunut huono-osaisuuden kasvuun ja ihmisten ongelmien monimutkaistumiseen.
Malkavaara korostaa, että hän ei halua missään nimessä syyllistää yksittäisiä työntekijöitä.
"Monissa seurakunnissa on tehty paljon hyvää, toisaalta torjumalla yksinäisyyttä matalan kynnyksen paikoilla, toisaalta innostamalla vapaaehtoisia.”
Soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa
Kauppakeskus Sellon vieressä on Leppävaaran seurakunnan diakoniatoimisto. Asiakkaita vastaanottavat diakoni Harriet Lohikari sekä viisi muuta diakoniatyöntekijää.
Lohikarin työalana on mielenterveystyö, joka sisältää myös leirejä ja ryhmiä rippileireistä Yksinhuoltajien Olohuoneen ohjaamiseen. Asiakkaiden kohtaaminen on kuitenkin perustehtävä.
Asiakkaat saattavat työllistää moninaisten ongelmien vuoksi enemmän kuin ennen, mutta Lohikari pitää pitkäjänteisyyttä hyödyllisenä. Toistuvan ohjauksen myötä ihminen pystyy näkemään umpikujan sijasta ratkaisuvaihtoehtoja.
“Jokaisen tarvitsee kuulla olevansa arvokas. Haluan kertoa, että Jumalalle kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Kuitenkin itsestä tulee kantaa kykyjensä mukainen vastuu. Näen toisessa työssäni lähihoitajana, kuinka skitsofreniaa sairastavat ihmiset elävät tuettuina mielekästä elämää.”
Virastopäätökset viipyvät
Diakoniatyöntekijät eivät anna asiakkaille rahaa, vaan ruokaosto-osoituksia kriisitilanteeseen. Ne voivat toimia täkynä kattavammankin avun hakemiseen.
"Joskus paikkaamme avustuksilla virastojen päätösten hitautta”, Lohikari sanoo.
Eri järjestöjen ruoka-avustukset ovat Lohikarin mukaan tarpeellisia. Hän ei kuitenkaan näe seurakunnan diakonian järjestämää leivänjakelua mielekkäänä: se tulee kalliiksi, vaatii paljon organisointia ja mahdollistaa riippuvuuksien ylläpitoa.
Lisäksi työaika on pois asiakastapaamisista. Lohikarin mielestä diakonian on järkevämpää tarjota talousneuvontaa ja sielunhoitoa.
"Usein asiakkaat pyytävät ruoka-avustusta, vaikka ongelmat olisivat moninaisemmat. Ruoka-avun hakeminen on selkeä avunpyyntö konkreettiseen ongelmaan. Aikuisen saattaa olla vaikea sanoa: 'Olen lukossa enkä tiedä syytä'”, Lohikari perustelee.
Diakoniasta näky koko toiminnalle
Syksymmällä leppävaaralaiset kohtaavat diakoniatyöntekijöitä kahvikärryjen äärellä.
“Sovellamme tukholmalaisen Santa Klaran seurakunnan ja Pelastusarmeijan ihannetta: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa. Kaikkia niitä tarvitaan.”
Malkavaara toivoo diakoniatyölle uutta innostusta ja suurempaa tavoittavuutta sekä ihmisille varmuutta, että heidän huolensa otetaan vakavasti.
Vaikeuksissa olevia on kuitenkin niin paljon, etteivät työntekijöiden tunnit riitä. Siksi seurakuntalaisia tulisi kannustaa ottamaan enemmän vastuuta hädänalaisista.
“Uskon, että kehittyminen diakoniaseurakunnan suuntaan merkitsisi sekä hengellistä uudistumista että kirkkoa kohtaan tunnetun luottamuksen kasvamista.”
Diakonian vuosikymmenet
Vuonna 1943 säädettiin laki seurakunnille pakollisesta diakoniatyöntekijän virasta. Ennen sotia työntekijät olivat kirkollisen koulutuksen saaneita sairaanhoitajia, diakonissoja. He kiersivät kunnanlääkäriä avustavina kotisairaanhoitajina.
1950-luvulla syntyi vähitellen käsitys, että diakonia voi olla muutakin.
"Tuolloin oltiin hyvinvointivaltion ovella, ja yhteiskunta pystyi kantamaan aiempaa enemmän vastuuta”, Malkavaara kertoo.
Kirkollisesti koulutettuja sosiaalityöntekijöitä eli diakoneja alkoi valmistua Järvenpään Seurakuntaopistossa, Pieksämäellä ja Helsingissä.
Seurakuntien palkkaamien diakonissojen yhteys kunnalliseen terveydenhuoltoon katkesi kansanterveyslakiin vuonna 1972. Diakonissat eivät enää saaneet tehdä kotisairaanhoitoa, jolloin diakonia muovautui voimakkaammin erityisryhmätyöksi.
Nykyisin diakoniatyöntekijät valmistuvat joko sairaanhoitajiksi tai sosionomeiksi.
Jaa tämä artikkeli: