Palvelutalon kaksioon loistaa sisälle syksyn ruska. Diakonissa Pirkko Korhonen, 89, asuu taas nuoruutensa kotikaupungissa Hämeenlinnassa monen elämänvaiheen jälkeen.

Pirkko Korhosen isä oli vankilapastori ja äiti opettaja. Hän vietti lapsuutensa Konnunsuon vankilan alueella. Konnunsuolta perhe muutti Hämeenlinnaan.

Pirkon päästyä ylioppilaaksi Hämeenlinnan tyttölyseosta ammatin valinta oli hänelle itsestään selvä. Hän hakeutuisi Helsingin Diakonissalaitokselle sisaroppilaaksi.

— Kotiapulaisemme opiskeli Portaanpään kristillisessä kansanopistossa, ja siellä oli kerrottu diakonissojen työstä. Tultuaan takaisin hän kertoi siitä ja kiinnostuin. En koskaan ajatellut mitään muuta ammattia, Pirkko muistelee.

Nukahdus kirkon penkkiin

Suomessa elettiin sodan keskellä, kun Pirkko Korhonen matkusti yksin junalla Helsinkiin syksyllä 1942. Pääkaupunki oli suuri ja vieras, hän oli käynyt siellä vain kerran luokkaretkellä.

— Minulla ei ollut Helsingissä yhtään tuttua, enkä ymmärtänyt, että olisin päässyt raitiovaunulla Rautatieasemalta Diakonissalaitokselle, joten menin taksilla.

Vastaanotto laitoksella oli lämmin ja Pirkko ohjattiin muiden oppilaiden kanssa asumaan ullakkokerrokseen, kolmen hengen huoneeseen. Pirkko oli oman kurssinsa ainoa ylioppilas, muut olivat kansanopiston tai kansakoulun käyneitä.

Kun diakonissaopiskelijat aloittivat harjoittelun, sisar Pirkon ensimmäinen työpaikka oli Pitäjänmäen lastenkoti.

— Työtä oli paljon ja se oli raskasta. Aamulla seitsemältä aloitettiin ja illalla kello kymmenen työt loppuivat, Pirkko muistelee.

Oppilaat matkustivat Pitäjänmäeltä kesken päivän kahdeksi tunniksi junalla Alppilaan Diakonissalaitokselle oppitunneille. Pirkon ei kuitenkaan tarvinnut osallistua yleissivistävään opetukseen, koska hän oli ylioppilas, ja näin hän sai kullanarvoisen lepohetken.

— Nukuin aina nuo kaksi tuntia. Työ oli niin raskasta, että nukuin muutenkin aina. Jos istuin kirkon penkkiin, nukahdin heti, Pirkko kertoo nauraen.

Hän ei kuitenkaan koskaan ajatellut jättävänsä opiskelua kesken. Oppilaista tuli vuoden jälkeen koesisaria. Nukahtamisesta Pirkolla on koesisarajalta lisää hauskoja muistoja.

— Kun tohtori piti anatomian luentoja aikaisin aamulla, nukahdin ja kuulin unen läpi tohtorin kysyvän, mitä mieltä sisar Pirkko on tästä. Pomppasin seisomaan ja vastasin, että en tiedä. Muistan, kuinka tohtori kumarsi ja kiusasi sanoen, ettei sitä tarvitse seisten kertoa.

Haavoittuneita hoitamassa

Sota varjosti elämää kaikkialla, myös Diakonissalaitoksella. Hälytyksiä oli paljon eikä laitoksella ollut kunnollista pommisuojaa. Sairaala oli täynnä haavoittuneita sotilaita. Lastensairaala oli muutettu sotilassairaalaksi ja lapset oli siirretty pois kaupungista. Pihan kallioon oli louhittu kalliosairaala, mutta se oli vain muutaman huoneen kokoinen.

Helsingin suurpommitusten aikaan talvella 1944 Pirkko Korhonen työskenteli sairaanhoitoon valmistavalla kurssilla.

— Kun hälytys tuli, meitä oli neljä sisarta, jotka kannoimme rautasängyissä potilaat kolmannesta kerroksesta alas ensimmäiseen kerrokseen.

Pommituksen loputtua he kantoivat potilaat taas takaisin ylös. Oli ilta ja sisaret käymässä viimein nukkumaan, kun tuli uusi hälytys. Taas lähdettiin kantamaan sänkyjä alas, mutta sillä kertaa potilaat jätettiin alakertaan, onneksi, sillä pommitus kesti koko yön.

Pirkolla oli huoli myös kotiväestä, kolme veljeä oli sodassa rintamalla. Kaikki haavoittuivat, mutta säilyivät hengissä. Yksi veljistä säästyi sodan lopun ankarista taisteluista saatuaan keltataudin. Nuori koesisar ei kuitenkaan osannut pelätä.

— Siihen tottui ja teki vain työtä, ei siinä voinut alkaa ajatella.

Vaikka Pirkko opiskeli vasta ensimmäistä vuotta sairaanhoitoa, häntä pyydettiin sodan loppuvaiheissa töihin Punaisen Ristin sotilassairaalaan Pietarsaareen. Sotasairaalassa oli täyttä. Koulut olivat sairaaloina ja hoitajat nukkuivat kansakoulun lattialla. Kun lasten koulut alkoivat, majapaikaksi vaihtui tupakkatehtaan ruokasali.

Työ sotasairaalassa oli nuorelle sisarelle koettelevaa. Haavoittuneita ja eliniäkseen vammautuneina oli paljon.

Sodan päätyttyä Pirkko sai jäädä Kristiinankaupungin siviilisairaalaan kahdeksi kuukaudeksi. Se oli ehkä tarkoitettu helpottamaan oloa, mutta sielläkin työpäivät venyivät aamuvarhaisesta keskiyöhön ja leikkaukset tehtiin yöllä, kun lääkäri ehti paikalle. Mutta pienessä sairaalassa sisar Pirkko pääsi hoitamaan myös vauvoja.

Kesäsiirtolan villit pojat

Pirkko Korhonen vihittiin diakonissaksi vuonna 1948.

— En hetkeäkään ajatellut jäädä sairaalatyöhön, vaan halusin päästä seurakuntaan.

Toive toteutui ja Pirkko teki elämäntyönsä seurakuntasisarena Johanneksen seurakunnassa Helsingissä lasten ja vanhusten parissa. Sodan jälkeisessä pääkaupungissa oli paljon hätää, perheet suuria ja asunnot ahtaita, pulaa oli kaikesta, myös ruoasta. Seurakuntasisar oli tervetullut vieras kodeissa, hän auttoi arjessa ja tuki äitejä.

Lapset pääsivät kesäisin kuukaudeksi seurakunnan kesäsiirtolaan. Näistä kesistä Korhosella on mieluisia muistoja. Jopa siitä kesästä, kun melkein kaikkiin siirtolaan lapsiin tarttui tuhkarokko. Neljätoista villiä poikaa oli sairaana yhtä aikaa ja Pirkko luki heille päivät pitkät, laulatti ja näytti valokuvia.

— Muuten he olisivat kaataneet koko talon.

Kun sillä kertaa oltiin tulossa maalta kotiin, yksi pojista sanoi kovaan ääneen linja-autossa: ”Kyllä meillä on ollut hauskaa, kun Pirkko-täti oli meidän kanssa koko ajan.”

Seurakuntasisar kävi usein vanhusten luona. Joskus hän jäi sairaan vanhuksen luo jopa yöksi, kun ei saanut keuhkokuumeista sairaalaan. Verratessaan vuosikymmenten takaista aikaa nykypäivään vanha diakonissa toteaa, että hätä on muuttunut, mutta vanhukset ovat yhä yksinäisiä.

Eläkeläisenä lapissa

Pirkko Korhosen kodissa on muistoja Afrikasta, rumpuja, koristenorsuja ja kehystettyjä valokuvia. Hän vietti puoli vuotta Namibiassa, kun hänen veljensä oli siellä lähetystyössä. Muutenkin Pirkko on ollut liikkuvaista sorttia. Kiinan-matkalle hän lähti uskaliaasti kulkien autolla Etelä-Euroopasta Aasiaan.

Eikä tässä kaikki: kun Pirkko jäi eläkkeelle diakonissan työstä, hän päätti lähteä vuodeksi Lappiin. Aikaa Enontekiössä vierähti 22 vuotta. Pirkko löysi sieltä nopeasti vanhan seurakuntasisaren ja terveyssisaren, joiden kanssa pidettiin yhtä.

Nyt Pirkko on palannut Hämeenlinnaan. Samassa sisälähetyksen palvelutalossa asui pitkään yksi kurssitovereista, mutta hän kuoli vuosi sitten.

— Nyt minä olen ainoa, joka on elossa meidän kurssiporukastamme, hän toteaa.

Makuuhuoneen seinällä on kapea seinävaate, jossa porot viilettävät rekiä vetäen halki kankaan. Se on Pirkon lapsuudenkodista, lastenkamarin seinältä. Yöpöydällä odottaa sairaanhoidon uranuurtajan, 1800-luvulla vaikuttaneen Florence Nightingalen elämäkerta.