Dunderfelt herättää tunteita
Toni Dunderfeltin maailmassa (K&k 13. 5.) on vain Mies ja Nainen, ei erilaisia miehiä ja naisia.
Haastattelun perusteella hän uskoo löytäneensä kaikkia moderneja parisuhteita piinaavan ongelman, miesten passiivisuuden. Itse uskoisin, että ongelmia on hyvin monenlaisia, ja että esimerkiksi naisia, jotka kärsivät komentelevasta ja manipuloivasta miehestä, on edelleen vähintään yhtä paljon kuin niitä, jotka eivät kestä miehen passiivisuutta.
Toisaalta Vihtori ja Klaara sekä Pekka Puupää ja Justiina seikkailivat jo kolmekymmentäluvulla, joten Dunderfeltin kuvaama asetelmakaan ei ole mikään tasa-arvon aikakauden tuote. Veikkaan, että psykologi Dunderfeltin yleistykset eivät perustu kovin laajaan otokseen tai kovin yksityiskohtaiseen historialliseen tarkasteluun.
Dunderfeltin kuva parisuhteesta on täysin nollasummainen. Siinä käydään jatkuvaa kamppailua, jossa jompikumpi on aina niskan päällä. Hänen esimerkkinsä on kuvaava: mies ajaa ostoskeskukseen, ja nainen huutelee vierestä, että tuossa on parkkipaikka. Tämän pitäisi toimia esimerkkinä tilanteesta, jossa nainen on ”liian vahva”.
Oma välitön reaktioni on, että kyseessä on esimerkki miehestä, jolla on huono itsetunto: alkuperäinen tarkoitus kai oli vain päästä nopeasti ostoskeskukseen, mutta miehelle siitä tuleekin samalla ajotaitoa ja tarkkaavaisuutta koskeva testi, jossa hän tuntee reputtaneensa. Vaikka nainen huomasi vapaan parkkipaikan, hänen olisi pitänyt pysyä hiljaa, ettei hän vain tulisi loukanneeksi ”vahvan ja alkuvoimaisen” miehen äärettömän haavoittuvaa egoa.
Miksi parisuhteessa jommankumman pitäisi olla vahvempi osapuoli? Ovatko toisiaan täydentävät vahvuudet ja roolien vuorottelu mahdottomia? Eikö meille voisi antaa lupaa olla toisinaan vahvoja ja toisinaan heikkoja? Ja voisimmeko ajoittain, jos niin haluamme, olla ”naisellisen feminiinejä” ja ”miehekkään alkuvoimaisia” ja silti ajatella, ettei kyse ei ole valta-asetelmasta sukupuolten ikuisessa kamppailussa eikä liioin tosiolemuksemme löytämisestä, vaan vain kahden tasa-arvoisen ihmisen välisestä leikistä.
Eerik Lagerspetz
Olen kokenut feminismin kirot 1970-luvulla. Mikään ei avioliitossani riittänyt puolisolleni 10 avioliittovuoden jälkeen. Tein, mitä hän tasa-arvoisuuden varjolla vaati. Olin kuin marionetti. Viimein sain potkut avioeron muodossa. Siitä selvittyäni alkoi uusi elämä. Kyllä olin ollut sokea, vaikka olin opiskellut työtäni varten filosofiaa, etiikkaa ynnä muuta.
Luin vaimolleni teologian maisterin tutkintoon liittyviä englanninkielisiä teoksia nauhalle. Oikeastaan referoin sivun kerrallaan ja näitä nauhoja kertyi 8 kappaletta. Hän loikoili sängyssä lukiessaan ja minä hoidin kodin töistä suurimman osan. Kerran imuroidessani hän huomautti, että imurin ääni häiritsee hänen lukemistaan. Kestin tuon kaiken lasten takia.
Kun ero tuli, lapset tietenkin määrättiin hänelle, naiselle ja äidille. Vartuttuaan he ”karkasivat” luokseni, ja minä huolsin ja kasvatin heidät. Meillä oli mainio kolmiliitto, joka toimi hyvin. Lapseni saivat akateemisen loppututkinnon suoritettua ja sen jälkeen alkoivat elää omaa elämäänsä.
Nyt olen 78-vuotias ja saanut jo kauan sitten ihmisarvoni takaisin. Pidän naisista, jotka ovat oikealla tavalla tasa-arvoisia. Varmuuden vuoksi en ole avioitunut ja asun yksin ja nautin vapaudestani. Toivon, että moni mies lukisi artikkelin ja ajattelisi omaa tilaansa.
Tasa-arvoa kaikille!
Tony Dunderfelt (K&k 13. 5.) sanoo, että ”mies ei konfliktin pelossa uskalla laittaa rajoja naiselle”, mutta aikuisillepa ei laiteta rajoja! Dunderfeltin mukaan ”nainen toivoo, että hänen rinnallaan olisi voimakas, päättäväinen mies”. Minusta mies voisi olla ihan vain ihminen, välillä vahva, välillä heikko. On voimakkaita naisia ja heikkoja miehiä ja päinvastoin. Yleensä vahva nainen innostuu heikosta miehestä ja toisin päin. Suhteessa toinen täydentää toista ja niin on ilmeisesti tarkoituskin (vakka kantensa valitsee).
Miten olisi näin: Naisen on löydettävä jälleen oma alkuvoimansa, päästettävä soppakauhasta irti ja siirryttävä sohvalle. Hänen on myös uskallettava asettaa miehelle rajoja (”nyt lopetat sen kaljan kittaamisen”) ja sanottava, että miehen on keitettävä se soppa. Uudessa naiseudessa voima ei ole fyysistä, vaan myös emotionaalista (naiset eivät itke).
Kun nainen on vahva, mies uskaltaa löytää itsestään miehekkään uroksen (ja harrastaa napatanssia), eikä vain modernin sovinistin. Jokainen nainen haluaa olla jossakin asiassa (ei, vaan kaikissa) maailman paras. Nainen tarvitsee toimintaa (punttisali), jotta hän löytää ja säilyttää oman voimansa. Tämä kehitys vaatii nimenomaan naista pohtimaan omaa rooliaan (domina). Moderni mies ei kovin pitkään katsele naista, joka on vain ”ihan kiva”. Luoja kun luo jatkuvasti uutta.
Jaa tämä artikkeli: