Aino Pennanen odottaa maailman ilmastokokouksilta johtajuutta ja ripeämpiä toimia. Kuva: Jukka Granström
Durbanin ilmastokokouksesta laiha tulos
Aino Pennanen oli yhdessä muiden ympäristö- ja kehitysyhteistyöjärjestöjen edustajien kanssa seuraamassa Durbanin ilmastokokousta. Tuliaisista päällimmäiseksi jäi turhautuneisuus.
”Ilmaston lämpeneminen etenee. Jos maapallon keskilämpötila nousee neljä astetta, se tarkoittaa, että Sodankylässä on Tampereen sääolot”, hän konkretisoi. ”Maailman päättäjät eivät voi jatkaa keskustelukerhojaan loputtomasti”.
Päätöstasolla kokouksen anti jäi laihaksi. ”Kahdessa viikossa saatiin aikaan päätös siitä, että keskusteluja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi jatketaan. Hyvä asia on, että kokous päätti tähdätä maailmanlaajuiseen ilmastosopimukseen, joka solmitaan vuonna 2015 ja saatetaan voimaan vuonna 2020. Sen sisällöstä ja sitovuudesta ei vielä ole tietoa. Vuosi 2020 on sitäpaitsi liian kaukana”, Pennanen sanoo.
Tavoitteet karkaavat
Kansalaisjärjestöillä oli kokoukselle selvät päämäärät. Yksi niistä oli ilmastopäästöjen kääntäminen laskuun vuonna 2015. ”Suomessa ja Suomen kaltaisissa maissa omia teollisuuspäästöjä pitäisi vähentää 40 prosenttia vuoden 1990 tasoon verrattuna jo vuoteen 2020 mennessä, kun EU tavoittelee 20 prosentin vähennystä”, Pennanen sanoo. Yksi järjestöjen tavoitteista oli sitoa teollisuusmaiden päästövähennystavoitteet jatkossakin Kioton ympäristökokouksen pöytäkirjaan. ”Kioton sopimuksen jatkokauden pituus jäi auki, eivätkä Yhdysvallat ole mukana lainkaan. Kanada irtautui sopimuksesta ja samoin uhkaavat tehdä Japani ja Venäjä”, Pennanen luettelee.
”Kansalaisjärjestöt ovat tähdänneet oikeudenmukaiseen, laillisesti sitovaan ja kunnianhimoiseen ilmastosopimukseen jo vuoden 2009 Kööpenhaminan kokouksessa, mutta tavoite karkaa yhä kauemmas”.
Vähiten syylliset kärsivät eniten
Kirkon Ulkomaanavun kannalta ilmaston lämpenemisen vaikutusten kohdistuminen kehitysmaihin on huolestuttavaa. ”Eniten kärsivät ne maat, jotka ovat vähiten syyllisiä ilmastonmuutokseen”, Aino Pennanen sanoo. KUA tekee pitkäjänteistä kehitysyhteistyötä, jonka tulokset vaarantuvat, jos ilmastonmuutos tuo kehitysmaihin uusia ongelmia.
”Esimerkiksi Itä-Afrikan kuivuuden aiheuttama nälänhätä on totta jo nyt. Toinen esimerkki ovat Aasian tuhoisat tulvat. Näihin muutoksiin sopeutumisessa kehitysmaat tarvitsevat apua; kuivuutta paremmin kestäviä viljelykasveja, tulvavallien rakentamista ja maata sitovien puiden istuttamista”, Pennanen sanoo. Hän huomauttaa, että kehitysmaissa tarvitaan rahallista panostusta myös matalahiilisen energian tuotantoon.
Rahaa on, mutta tahtoa tarvitaan
”Durbanin kokouksessa päätettiin, että teollisuusmaat rahoittavat kehitysmaiden muutoksiin sopeutumista sadalla miljardilla eurolla vuosittain vuodesta 2020 lähtien. Se on sinänsä hyvä asia, mutta järjestöjä huolestuttaa, mistä rahat otetaan. Kehitysyhteistyövarat tarvitaan nykyiseen toimintaan, kuten koulujen ja sairaaloiden rakentamiseen”, Aino Pennanen sanoo.
Suunnitelmaa rahoituksen järjestämisestä ei vielä ole. Rahoituslähteitä ja –tarpeita pyritään kartoittamaan Qatarissa ensi vuonna järjestettävään ilmastokokoukseen mennessä. ”Rahoituslähteitä olisi jo olemassa; laiva- ja lentoliikenteen päästömaksut sekä päästöoikeuksien huutokauppatulojen kanavoiminen kehitysmaiden auttamiseksi ovat vain pari esimerkkiä”, Pennanen sanoo. Hän vertaa rahan löytämisen helppoutta EU:n rahoituskriisiin. ”Euromaat lupasivat löytää kansainväliselle valuuttarahastolle kymmenessä päivässä 200 miljardia. Koko maailman teollisuusmailta löytyy 100 miljardia vuodessa varmasti, jos asiasta vain saataisiin päätös aikaiseksi”.
Jaa tämä artikkeli: