Eero Jokelalla on nyt sekä koti että työpaikka Espoossa. Kuva: Jukka Granström.
Eero Jokela pohtii, miten kirkko voisi palvella kaikkia espoolaisia
Yhteisen seurakuntatyön uusi päällikkö näkee elämässään umpiespoolaisia piirteitä.
Nuuksiossa punaisen tuvan oven avaa partioleirin mainospaitaan ja farkkuihin pukeutunut lämpimästi hymyilevä Eero Jokela. Täällä Vanhan Nuuksion kylässä koti on ollut jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan.
Syyskuun alussa Jokela espoolaistui entisestään, kun hän siirtyi valtakunnallisesta Poikien ja tyttöjen keskuksesta Espoon seurakuntayhtymän palvelukseen yhteisen seurakuntatyön päälliköksi.
Yksikön vastuulla on perheneuvonta, sairaalasielunhoito, oppilaitostyö ja erityisdiakonia. Lisäksi se tukee ja koordinoi seurakuntien kasvatustyötä, diakoniaa ja monikulttuurisuustyötä.
Työtä tehdään kaikkien espoolaisten, ei vain seurakuntien jäsenten parissa. Eero Jokelan mukaan työ on arjen jumalanpalvelusta, seurakuntien työtä siellä, missä ihmiset ovat.
Se on myös työtä, jota seurakuntalaiset kertovat kyselytutkimuksissa eniten arvostavansa. Monet yhteisen seurakuntatyön työmuodoista kehitettiin sotien jälkeen, ja ne kannattelivat suomalaista kirkollisuutta 1990-luvun lamassa.
"Nyt on aika miettiä, mitä tässä murroksessa on seurakuntalaisten puolelle asettuminen", Jokela sanoo.
Opintovuodet olivat luksusta
Oulussa syntynyt ja kasvanut Eero Jokela kertoo olevansa kotoisin Lapista. Sieltä ovat sekä äidin että isän puolen suvut. Lapsuuden kesiään Jokela vietti Tornionjokivarressa napapiirin tuolla puolen.
Viimeksi Jokela oli Lapissa elokuussa ohjaamassa tunturiretriittiä Urho Kekkosen kansallispuistossa.
"Lapin avaruudessa perspektiivi muuttuu. Se voi saada kropassa ja sielussa aikaan väristyksiä."
Etelään pohjoisen miehen toivat 1980-luvun alussa teologian opinnot. Jälkikäteen Jokela muistelee opintovuosiaan luksuksena. Filosofiasta ja teologiasta kiinnostunut pohdiskelija vietti runsaasti aikaa elokuva-arkistossa ja keräili vinyylilevyjä. Yhteiskunnallista vaikuttamista hän harjoitteli Ylioppilaiden kristillisessä yhdistyksessä.
Opintovelkakaan ei painanut mieltä, sillä korkea inflaatio söi velkaa ja valmistumisen jälkeinen työpaikka näytti varmalta.
"Suomalaisessa yhteiskunnassa elettiin aikaa, jolloin asiat olivat aina paremmin kuin edellisenä vuonna. Meidän sukupolvellemme oli rakennettu todella turvallinen perusta. Nyt sen vasta ymmärtää, kun on nähnyt mitä yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen."
Laman ei tarvitse viedä apatiaan
Seurakunnan töihin vapaan opiskelijan toi perhe. Kun Jokelan vaimo, toimittaja ja kirjailija Monica Vikström-Jokela, sai töitä Vaasasta ja parin ensimmäinen lapsi syntyi, Eero Jokela hakeutui papiksi Mustasaaren seurakuntaan.
Myöhemmin Jokela on työskennellyt kasvatuksen kehittämistehtävissä Porvoon hiippakunnassa ja Seurakuntaopistossa. Hän on ollut mukana tuomassa Suomeen monia nykyään seurakunnissa käytettyjä lapsi- ja nuorisotyön menetelmiä kuten rukoushelmiä ja lattiakuvia.
"Siihen aikaan seurakunnilla oli rahaa tehdä ja kouluttaa, ja meidän työnantajallamme oli rahaa siihen, että saimme hoitaa kansainvälisiä verkostoja, hakea materiaalia ja testata sitä."
"Sitten tuli uusi lama ja seurakunnissa alettiin puhua teknisistä asioista. Siihen aikaan puhuttiin sisällöllisestä kehittämisestä."
Jokela kiittelee kuitenkin Espoon seurakuntia, jossa resurssien kaventuminen ei hänen mukaansa ole johtanut apatiaan vaan vallalla on kokeilemisen kulttuuri. Siksi uusi työpaikkakin kiinnosti.
Nyt vastuu on Jokelalla: uudessa roolissaan hänen tehtävänä on varmistaa, että yhteisen seurakuntatyön yksikön työntekijöillä on mahdollisuus työalansa kehittämiseen.
Monikulttuuristuminen haastaa seurakunnat
Kehitystyötä tarvitaan, sillä seurakuntien edessä on Eero Jokelan mukaan suuria haasteita. Yksi niistä on monikulttuuristuminen.
"Espoossa on yhtä paljon maahanmuuttajia kuin Suomen kymmenessä pienimmässä maakunnassa yhteensä, ja osuus kasvaa edelleen voimakkaasti."
Se tuo uskonnot, myös kotoperäisen luterilaisuuden, aiempaa näkyvämmin esiin. Kysymykset näkyvät muun muassa sairaaloissa, joissa sairaalapastoreilta odotetaan paitsi kristinuskon myös muiden uskontojen asiantuntemusta.
Samaan aikaan suomalainen enemmistö etääntyy kirkosta. Espoon Otaniemen asukkaista yhdeksän kymmenestä on kirkon näkökulmasta niin sanottuja irrallisia, siis heitä, joiden suhde kirkkoon on löyhä tai sitä ei ole lainkaan. Tällaisessa ympäristössä työskentelevät seurakuntien oppilaitostyöntekijät.
Toinen haaste liittyy yhteistyön tiivistämiseen pääkaupunkiseudun eri seurakuntien välillä esimerkiksi oppilaitostyössä tai kansainvälisessä työssä. Niin voidaan Jokelan mukaan parhaimmillaan saavuttaa sekä taloudellisia säästöjä että laadukkaampaa toimintaa.
Matkatyöstä virastotyöhön
Valtakunnallisessa järjestössä työskennellessään Eero Jokela tottui runsaisiin matkapäiviin. Nyt matkaa työpaikalle Kirkonkulmaan on pyörämatkan verran, eikä virastotyössä juuri joudu matkustelemaan.
Niinpä aikaa jää toivottavasti aiempaa enemmän harrastuksille ja perheelle. Vapaa-ajallaan Jokela laulaa baritonina kamarikuorossa ja liikkuu Nuuksion metsissä. Ulkoilualueille pääsee takapihalta, ja kansallispuiston raja kulkee vain muutamaa kilometriä pohjoisempana.
Vaikka koti on suunnistuskartalla, kaupunkikin on lähellä. Espoon keskukseen matkaa on kuusi kilometriä ja Ikeaan viisi. Jälkimmäinen on perheen lähiruokakauppa.
"Eikö kuulostakin aika espoolaiselta?" Jokela virnistää.
Kuka?
Eero Jokela, 55. Työskennellyt viimeksi Poikien ja tyttöjen keskuksen toiminnanjohtajana.
Mitä?
Aloitti syyskuun alussa Espoon seurakuntayhtymän yhteisen seurakuntatyön päällikkönä.
Missä?
Asuu Nuuksiossa vaimonsa Monica Vikström-Jokelan ja kahden nuorimman lapsensa kanssa. Kolme vanhinta lasta ovat muuttaneet jo omilleen.
Jaa tämä artikkeli: